Usein näin vanhemmalla iällä ollessa, tulee mieleen lapsuusajan tapahtumia. Joskus ne heijastuvat iltaisin sängyssä juuri ennen nukahtamista. Parhaiten ne palautuvat syntymäkotini isossa tuvassa K-Pohjanmaalla, missä edelleen käyn muutaman kerran kesässä.
Muistot tulevat ikäänkuin diakuvina, ei niinkään yhtenäisenä filminauhan tapaisina. Jotkut asiat kirkkaina ja selkeinä, toiset taas himmeämpinä heijastumina.
Aikajärjestyksessä ne eivät heijastu, eikä iällä ole niinkään merkitystä. On vain kiva muistella; silloin, kun minä olin pieni..
Lapsuuskotini oli tyypillinen pitkä pohjalaistalo. Iso tupa ja kaksi kamaria päädyssä. Lisäksi pitkän talon toisessa päädyssä asusteli tätini miehensä kanssa.
Pihan perällä navetta, jossa 4-5 lehmää + vasikat, sekä hevostalli toisessa päädyssä hevosineen ja lampaineen.
Peltotilkut viljelyksineen olivat neljässä eri paikassa. Niitä viljeltiin sovintojaolla, silloin vielä jakamattomasta kokonaisuudesta.
Hevonen oli tuiki tärkeä, sillä sen avulla kaikki maataloustyöt tehtiin. Kovasti yritin isän apuna olla perheen nuorimpana ja ainoana poikana. Siskoja oli viisi. Kolme vanhimmaista äitini ensimmäisestä avioliitosta. Serkkunsa sotalesken kanssa oli isäni varttuneemmalla iällä mennyt naimisiin. Isäni oli jo 47- vuotias minun syntyessäni.
Kesäisin heinänkorjuutöihin mennessä ajoimme usein isän kanssa edeltä pellolle. Matkat pelloille olivat 1-2 km. Eräs pellolle meno on jäänyt erikoisesti mieleen. Isä antoi minun ohjata hevosta tiellä ajettaessa. Kun piti kääntyä päätieltä pelloille johtavalle tielle, sanoikin isä: Anna mennä suoraan. Ihmettelin, mutta en kysynyt mitään.
Kyläkaupalle tultuamme isä käski pysäyttää hevosen. Sisälle kauppaan tultuamme sanoi isä pullealle, hyväntuuliselle kauppiaalle: "Poika jäi ilman aamukahvia." Kauppias ymmärsi. Otti punaisen limsapullon. Fanerilaatikosta koppasi possumunkin ruskeaan paperipussiin ja asetti tiskille. Menisitkö vaikka tuonne ulos rappusille syömään ja juomaan, ehdotti isä.
Voi sitä nautinnon tunnetta, kun lämpimänä kesäaamuna istuin kaupan rappusilla haukkaamassa munkkipossua ja juomassa punaista limsaa. Ei niin hyvää limua ole enää olemassakaan. Melkein vieläkin tunnen nenässäni ne hiihapporöyhtäisyt.
Noilla samoilla pelloilla, minne silloin olimme menossa, oli joskus aikaisempana suvena ollut ruista kylvettynä. Olin silloin ehkä 5-6 v. ikäinen. Pyysin saada lupaa kokeilla sirpillä leikkaamista korren katkaisussa. Isä antoi luvan. Kertakokeiluksi se jäi, sillä sirpin terä viilsi kolmeen pieneen vasemmankäden sormeeni ammottavan vertavuotavan haavan. Arvet ovat vieläkin näkyvissä.
Jotkut peltotilkut olivat tehty hyvin suopohjaisille paikoille. Olimme taas kerran heinätöissä kolme nuorimmaista vanhempiemme kanssa. Isän ajaessa hevosella niittokonetta, petti yht´äkkiä pellon pinta. Hevonen vajosi pehmeään rapaan niin, että vain selkäosa jäi näkyviin.
Hätä oli suuri. Isä tempaisi vyöllään olevalla puukolla niittokoneeseen yhdistyvät valjaiden osat poikki. Hevonen ei kuitenkaan päässyt ylös pohjattomasta rapakosta. Isän oli pakko kannatella hevosen päätä, jotta se ei olisi painunut rapakkoon ja hevonen olisi tukehtunut.
Silloin isä muisti, että kylän koulua remontoitiin ja siellä oli miehiä töissä. Käski juosta hakemaan apuvoimia.
Lähdin kaksi vuotta vanhemman siskoni kanssa juoksemaan kivistä oikopolkua kylään. Lähelle koulua päästyämme itkunsekaisella äänellä huusimme apua. Saimme selitetyksi tilanteen ja miesjoukko ryntäsi matkaan osa polkupyörillä osa juosten.
En senjälkeen oikein muista tapahtumasta muuta. Hevonen saatiin kuitenkin pelastettua.
Uimaan olin oppinut ennenkuin aloitin koulun. Hyvä opettelupaikka oli kauimpana olevien peltojen vieressä virtaava puro. Siinä oli sopivasti vettä lasten "räpiköitäväksi". Uimataidosta oli konkreettista hyötyä eräänä kesäpäivänä kotijoella. Olin parhaan kaverini, kaksi vuotta minua nuoremman Mikon kanssa uimarannalla. Olin jo uinut ja minulla oli vain verryttelyhousut jalassa. Mikko oli työntänyt veneen vesille ja mellalla joenpohjasta työnteli venettä.
Yht´äkkiä kuului molskahdus ja kova avunhuuto. Mikko oli onnistunut melalla kampeamaan itsensä veteen ja piteli hädissään veneenlaidasta kiinni. Säikähdin, sillä muistin heti, että hän ei osaa uida. Heitin housut rannalle ja uin veneelle. Nopeasti työnsin melalla veneen rantaan. Helpotus oli suuri ja Mikon itku lakkasi, vaikka vielä pitkän aikaa oli säikähdyksissä.
Kovin iltauninen olin pienenä. Menin toisia akaisemmin nukkumaan. Olin kuuleman mukaan myös kova kävelemään unissani. Toisten ollessa vielä hereillä tuvassa, olin noussut kamarin sängystä ja tullut pirttiin ikäänkuin jotakin etsien. Eivät aina olleet uskaltaneet herätellä heti, vaikka humanneet minun uneksivan.( sentakiakohan olen "paljas uneksija"?) Joskus heräsin itsekseni keskellä pirttiä toisten naureskeluun.
Kerran taas yöllä herättyäni pissahätään, ponkaisin potalle. Ihmettelin, miksi isä pyörähti täkin alla äidin puolelta omalleen. Silloin sitä ihmeissäni mietin - en enää.
Isäni oli hyvin sairaaloinen monine vaivoineen. Hänellä oli mm. keuhkojen laajentumisesta (silloinen diagnoosi) johtuva paha astma, vtsakatarri, vatsahaava ym. Varsinkin kylmät kuivat pakkasilmat tekivät hengityksen vaikeaksi.
Muistikuvissa on; miten talvella usein hellapuita tehdessä, isä kesken puiden pilkkomisen täytyi polvistuen aukoa paidannappeja, koska tukehtumisen tunne oli ahdistava.
Siinä pieni poika neuvottomana, itku silmissä osasi vain lähettää hiljaisen rukouksen ylhäälle.
Kerran kun isääni jouduttiin lähteä viemään sairaalaan, olin tosi peloissani. Juoksin talomme taakse, jossa polvistuin rukoukseen.
Isäni kuoli kylmänä helmikuun pakkasaamuna kotimme portaiden viereen sydänkohtaukseen. Olin silloin 18-vuotiaana vapaaehtoisena armeijassa.
"Pienenä" olemisen arvelisin olevan pari kolme ensimmäistä kouluvuottakin. Yksittäisiä tapauksia heijastuu paljon. Tarinasta tulisi kovin pitkä. ( sitä se nytkin. ei kukaan jaksa lukea)
Hyvin muistan toisella luokalla ollessani ankaran kurin ruoan syömisen suhteen. Lautanen piti olla täysin ruoasta syötynä ruokailun loputtua. Jos oli jättänyt, tuli jälki-istuntoa.
Erään kerran muistan hyvin. Oli hernekeittopäivä. Hidas keittäjä kun oli, oli herneet kovia ja joukossa oleva liha puoli raakaa. keitto sinällään meni jotenkin alas mutta raa'at lihapalat ei millään. Ovelasti vasen käsi suun edessä sain ujutettua lihat taskuuni. Välitunnilla kävin ne heittämässä koulun taakse lumihankeen. Tärkeintä, että tunnollisena oppilaana olin jälki-istunnon välttänyt.
Samana vuonna urheilutunnilla keväällä pelasimme nelimaali pallopeliä. Pelin aikana pallo kimposi ulkorakennuksen takana olevaan isohkoon ojaan. Ojassa oli aika paljon vettä ja lisäksi se oli saasteista, koska ulkovessojen nesteet valuivat myös siihen. Rynnätessäni hakemaan palloa liukastuin ja putosin kaulaani myöten likaojaan. No, uimataidosta oli hyötyä.
Naisopettaja kiiruhti viemään minut asuntoonsa etten vilustuisi. Kyllä nolotti seisoa opettajan asunnon hellan edessä flanelihousuissa-ja paidassa. Isosiskoni, joka oli yläkoulussa lähetettiin hakemaan lilometrin päässä olevasta kodistamme kuivat vaatteet ja koulupäivä jatkui.
Osasin lukea ja kirjoittaa ennen kouluun menoa. Olin myös hyvä oppimaan ja yritin olla tunnollinen. Ehkä siitä syystä olin kolmannella luokalla nuoren naisopettajan lemmikki.
Joskus minulla oli hammassärky koulussa. Silloin opettaja vei minut asuntoonsa. Antoi aspiriiniä ja asetti sohvalleen makuulle. Toi vielä koulun kirjastosta jonkun satukirjan luettavaksi. Ehkä joskus käytin hieman väärinkin "hammassärkyä".
ps. Pitäisiköhän kirjoitella useammin blogiinsa, että ei tarvisi kerralla suoltaa liian pitkää tekstiä?
