Taas kerran...

   Vuodet vierii vinhaan tässä iässä ja vuosirenkaita tulee lisää koko ajan. Onneksi ne renkaat eivät itselläni ympärysmitassa näy. Ehkä ajatusten juoksussa ja muussa toiminnassa sitäkin selvemmin.
Päivät kuluu kuitenkin verkkaisaan ja on aika miettiä kaikenlaista.

   Maanantaina muistui mieleeni juttu, jonka olin jo melkein unohtanut. Kaksi vanhaa tosi hyvää ystävääni. Sanomattakin on selvä, kumpaa sukupuolta he ovat.
  Nuorempina kuljimme ja toimimme aina kolmistaan. Itse olin aina se aloitteentekijä. Yhteistoimintamme oli useimmiten melko "kitkatonta". Joskus sa saattoi hieman "paakkuintua"  ja kyllä se joskus saattoi olla hieman jäätävääkin. Kuitenkin olivat sopeutuvaisia, jopa vaatimattomia eivätkä kulkeneet kovin nokat pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että joskus oli vähän ristikkäistäkin toimintaa.
  Kuitenkin siinä mentiin niin ylä- kuin alamäetkin samaa tahtia. Usein yhteistyömme päättyi hikiseen, raukeaan onnentunteeseen. Suihkun  jälkeen oli tosi kepeä tunne.

   Mikään ei ole kuitenkaan niinkuin silloin ennen nuorempana. Nyt kun tapasimme, kiinnitin huomiota, miten he jo seisoskelivatkin nokat kippuralla ylöspäin.
  Sitten itse toiminnassa; vaikka vako oli sileä, täytyi liukuvoidetta käyttää melko runsaasti. Sovin mielessäni, että sauvan käyttö on sallittua meidän tiimissä. Kummallista kyllä, siteiden käyttö tässä vaiheessa entistä tärkeämpää.

   No, eihän se mennyt niinkuin ennen nuorempana itselläni. Oikea jalka kramppasi ja hengitys meinasi salpaantua. Pulssi nousi vaikka tulos jäi vaatimattomaksi.
  Tuskastuneena omaan huonouteeni, tein kuten monet miehet tekevät. Annoin kumppaneilleni monoa. Syytin heitä omasta huonoudestani.
  Niinpä nostin sukseni takaisin varastoni hyllylle.
 
    Mielikuvitus - ja virtuaalimaailmassa on kiva seikkailla.

   Olenkohan niinkuin se tunnettu koomikko aikoinaan tv-sketsissä psykiatrin luona? Vaikka mitä esinettä hänelle näytettiin, niin aina tuli mieleen nainen.

Vihdoinkin onnistui

  Kauan olin haaveillut ja uneksinut, jopa unia nähnyt tällaisesta. Se oli pyörinyt mielessäni varsinkin sateisina yksinäisinä syysiltoina ja pimeinä sekä kylminä talvipäivinä. Välillä se melkein unohtui mielestä. Aina se kuitenkin palasi entistä kiihkeämpänä ajatuksiini.

     Olin seurannut lehdistä ilmoituksia ja käynyt  jopa tapaamisissa. Yhteisymmärrystä ei vain ollut syntynyt. Saattoi olla, että vika oli itsessäni. Etsintää oli jatkunut jo melkein kaksi vuotta, kunnes reilu kuukausi sitten meidät esiteltiin erään ystäväni toimesta.
  Yhteisymmärrys taisi olla molemminpuoleista. Ainakin itse tunsin pienen tutustumisen jälkeen syvää ihastusta.

     Reilut kaksi viikkoa sitten olin valmis kotiinhakemiseen. Pyysin siskoni miestä mukaani, sillä ajattelin, että en omin voimin siitä selviä.
  Siitä viikon kuluttua pyysin siskoani miehensä kanssa tutustumiskäynnille. He olivat oikein suopeita ajatukselle yhteistyöstämme.

Yli kaksi viikkoa on mennyt oikein kivasti. Vastapuolelta ei ole kuulunut mitään "natinaa, eikä kitinää".

   Aluksi yhteistyömme makuuhuoneessa rajoittui alle kahteen minuuttiin. Tunsin jopa pientä syyllisyyttä. Hankin  hieman voiteita sekä pillereitä ja nyt suoritus kestää jo kauemmin. Nykyään pulssi nousee korkealle ja suorituksen jälkeen lihakset kouristelevat sekä vapisevat, mutta olo on tosi onnellinen. Tämä on minun juttuni, enkä tästä aio luopua. Paljoltihan se on itsestäni kiinni.
  Uskon, että ajanoloon suorituksetkin paranevat ja mielihyvä kohoaa.

   Niin, että kannatti hankkia SEISAALTAAN POLJETTAVA KUNTOLAITE kaikkine mittareineen ja sauvatankoineen!