Joulua kuvina ja hieman sanoinakin

"Joulupuu on rakennettu..."
Tämä joulupuu on kasvatettu ja se on melkein kuin "Oskarin oksaton".
"Namusia ripustettu"... siis linnuille ja hieman myös valoa meille kaikille.

Lisää kuvateksti

     
 Oikealla olevassa kuvassa lähetetään Jouluvalonpisaroita meidän kaikkien mieliin. Pysyköön ne siellä koko Joulun ajan.



                                                                     

 















Joulupöytiä on mönenlaisia. Ulkopöydässä on aika karu kattaaus, se loistaa kuitenkin valoa, joka kantaa kaikkialle ja onhan se heti tuonut linnuille maistiaisia pöydän yläpuolelle. Sisäpöydän kattauskin on vaatimaton. Valon sanoma on siinäkin tärkein. Silloin kakkukaan ei tunnu jäiseltä.

   Enkelit kuuluvat elämäämme. Tässä ne ovat muuttuneet Jouluenkeleiksi, jotka tuovat Joulun sanomaa.




   Joulukirkko on olennainen osa Joulusta. Nykyisin käydään paljon aaton lyhyessä liturgiassa.Tämä kirkko on erityisen tärkeä. Se on äitini perintöä ja tullut itsellenikin tärkeäksi joulutunnelman luomisessa valoineen ja tornikellon soittaessa:"Jouluyö, juhlayö"...

 Joululyhdyt kuuluvat Jouluun...


 tuomaan valon sanomaa.

  "Puhu pukille!"

 Joulupukille kannattaa puhua, se ainakin kuuntelee.

 Pukkiin vain kannattaa uskoa. Muutenhan se

 olisi valepukki.


  Alemman kuvan Joulu-ukko on Joulupukin serkku.

 Häneenkin voi luottaa, Valolyhty vasemmassa kuusenoksa oikeassa edustaa sitä viisautta: Ellet ole kiltti, pukki tuo vain risuja.

  Ellet taas luota Joulu-ukkoon, se kyllä häviää.. suojasään sattuessa.. tai viimeistään Vappuun mentäessä.





   "Hiljaa, hiljaa Joulun kellot kajahtaa"...


  Nämä kellot kajahtavat tosi hiljaa.

  Muistuttavat kuitenkin joulukellojen sanomasta.

Joulutähtiä. Näitä voi katsella pilvisellä ilmalla kun oikeat tähdet ei näy.





Tämä lumilyhty olisi kuulunut punaisen Joululyhdyn vierelle valontuojaksi.





Joulumielestä ei voi kuvaa ottaa. Lähetän sitä kuitenkin kaikille vaikkapa kuuntelemalla Katri-Helenan " Joulumaa on muutakin, kuin vain pelkkää unta"...

KÄYTIIN KAUPUNGISSA

   Aikaisena kauniina kesäaamuna on kodissani hyväntuulisia ilmeitä ja miltei käsin kosketeltavaa odotuksen jännitystä. Isä oli päättänyt tarjota äidille ja meille kolmelle nuorimmaisille lapsille kaupungissakäynti reissun. Minulle se on ensimmäinen kerta.

   Edellisenä iltana oli vanhin siskoni miehensä "Valtsun" ja kahden lapsensa kanssa tulleet meille yöksi. Valtsulla on auto, Opel Olympia, jolla matka on tarkoitus tehdä. Valtsu oli myynyt traktorinsa, harmaan Fergusonin, ja ostanut auton. Siskonmiestä pidettiin "maailmanmiehenä", olihan hän syntynyt Ameriikassa, tosin suomalaisista vanhemmista ja jo 5-vuotiaana äitinsä kanssa Suomeen muuttanut. Vaikka hänellä oli maita ja metsiä, ei häntä maanviljelys kiinnostanut ja jo silloin hän suunnitteli kaupunkiin muuttamista. Siksi hän oli mielellään suostunut isän pyyntöön, lähteä kuskaamaan meitä kaupunkiin.

   Siskoillani on äidin ompelemat lyhythihaiset kesämekot yllään. Minulla äidin ompelemat golffari-housut ja lapsilisällä ostetut tennarit. Ehkä 6-vuotiaan pojan ensimmäiset ostetut "pikkukengät". Isä on taitava myös suutaroinnissa ja teki meille kenkiä. Isäkin oli kaivanut sängyn alta mustat "nauhakenkänsä" ja lankannut ne kiiltäviksi. Arkioloissa isä käytti kumiteräsaappaita ja pussihousuja. Nyt on mustat suorat housut, valkoinen paita sekä mustat liivit kellotaskuineen ja kellonperineen. Äitillä on vähän tummahko kesäleninki, jossa rintakoru kiiltelee ja tärkeä musta nahkainen käsilaukku käsivarrellaan.

   Suhteellisen aikaseen lastaudumme autoon. Isä Valtsun viereen etupenkille, äiti ja me kolme lasta takapenkille. Sitten Valtsu käynnistää auton ja kaartaa pihasta kaupunkiin johtavalle hiekkatielle. Minua hieman harmittaa, kun Valtsun ja siskoni poika jää surkeasti itkemään, kun ei isänsä mukaan päässyt.

    Kotoani on lähimpään kaupunkiin, minne olemme matkalla, lähes sadan kilometrin matka. Niimpä noin matkan puolivälissä pysähdymme kuuluisaan Santerin kahvilaan tauolle. Aikuiset juovat kahvia ja me lapset punaisen limonaadipullon kolmeen jakaen.
   Kahvilassa on paljon väkeä, sillä se on myös linja-autojen pysähdyspaikka. Kahvilan seinällä on mielenkiintoinen laite lasiruutuineen ja lasin takana olevine monine kolikkorivineen. Valtsu maailmanmiehenä tietää sen olevan pajatson. Sitten hän lompakostaan kaivaa muutaman kolikon, työntää laitteen sisään ja sivussa olevasta vivusta napauttaen lyö kolikot sisään lasin taakse. Saa houkuteltua isän ja äidinkin kertaalleen kokeilemaan onnea. Kilinää ei kuulu ja Valtsu selittää mihin väliin kolikon tulisi upota, jotta saisi lisää kolikoita.

   Matka jatkuu ja kohta lähestymme kaupunkia. Kauempaa jo huomasi taivasta kohti kohoavan korkean savupiipun. Se on Hagströmin nahkatehtaan savupiippu, tietävät isä ja Valtsu.
   Ihmeissäni katson kun taloja on vieri vieressä, autoja liikkuu paljon, sekä paljon ihmisiä kulkee katujen reunoilla. On korkeita taloja, joissa alakerroksessa isot ikkunat ja niiden takana erilaisia kauppaliikkeitä. Valtsu tuntee kaupungin ja ajelee tottuneesti samalla selostaen eri kauppaliikeiden tarkoitusta.
   Sitten ajaa pitkää suoraa katua, joka alkaa nousemaan mäen päälle. Yht'äkkiä näyttää keskellä tietä kohoavan korkea tiilistä rakennettu pyöreä torni. "Tuossa on vesitorni," sanoo Valtsu ja ohjailee ajoreittiä, joka kiertää tornin." Se on täynnä vettä" , sanoo isä päätään takapenkin suuntaan kääntäen. Kun ihmettelen sitä, vanhempi siskoni, joka on kaupungissa ennenkin ollut, selittää:"Kaupungissa tulee vesi putkia pitkin sisälle asti". Sitä on vaikea ymmärtää, kun kotonani ja naapureissa vesi haetaan ämpäreillä kantaen joen rannassa olevasta lähteestä.

   Valtsu ajaa vesitornimäeltä kaupungista poispäin ja sanoo:"Nyt mennään satamaan laivoja katsomaan". Muutaman kilometrin ajon jälkeen olemme satamassa. Siellä on pari isoa laivaa ja paljon korkeita nostureita. Toiseen rahtilaivaan lastataan juuri isoja nippuja puutavaraa. Eniten minua ihmetyttää, kun raudasta tehdyt isot laivat kelluvat veden pinnalla ja lisäksi niihin lastataan vielä painavia kuormia.
   Hetken touhua ihmeteltyämme, menemme autoon ja matka jatkuu kohti kaupungin toisella laidalla olevaa hyppyrimäkeä. Mäki vaikuttaa valtavan korkealta ja tuntuu melkein uskomattomalta, että joku sieltä uskaltaa suksilla alas laskea.
   Pian äiti muistaa, että joku meidän kaukainen sukulainen asuu jossain tällä suunnalla. Valtsu ehdottaa, että äiti ja me lapset jäisimme etsimään sukulaispaikkaa. Hän ja isä voisivat sillä aikaa ajella katsomassa sotilasvarikkoa, missä isäni oli sota-aikana hetkellisesti sijoitettuna.
Myöhemmällä iällä tajusin, että Valtsu halusi ikäänkuin salaa käydä "pitkäripaisessa". Isäni ei ehkä sinne niin halunnut, sillä vain kerran isäni eläessä näin hänet lievästi humaltuneena.

   Hetken kuljettuamme ja äidin yrittäessä muistaa paikkoja, emme kuitenkaan löytäneet etsimäämme sukulaista. "Kysytään joltakin", vanhempi sisareni ehdottaa. Pian tien toisella puolella kulkevalta nuorukaiselta äiti kysyykin, nimeltä sukulaisemme mainiten, heidän osoitettaan. Nuorukainen vain hymyilee, eikä anna minkäänlaista vastausta. "Se on varmaan mykkä", tokaisee äiti tuhtuneena. Asia oli ehkä toisin, sillä kaupunki oli siihen aikaan hyvinkin ruotsinkielinen.

   Valtsu ja isä palaavat ja poimivat meidät kyytiin. Sitten kuski ohjailee keskikaupungille ja parkkeeraa auton mukakivipäällysteisen kadun reunaan.
    "Tuolla on jäätelökioski. Mennään ja ostetaan jäätelöt", Valtsu ilmoittaa. Ensimmäisen kerran elämässäni maistan jäätelöä. En jaksa syödä koko tötteröä. "Laitetaan se loppu tänne minun käsilaukkuuni" sanoo äiti laukkuaan avaten ja sieltä puhtaan nenäliinan kaivaen. No, siinä tuli vähän hämmennystä ja kysymyksiä.

   Hetken kuluttua menemme koko porukalla rautakauppaan. Valtsu tarvitsi joitakin tarvikkeita sieltä ja isälläkin oli jotain ostettavaa. Jonkin ajan kuluttua kaupasta ulos tultuamme, minun tekee mieleni syödä jäätelöni loppuun. Äiti avaa käsilaukkunsa ja alkaa siunailemaan kun sitä ei löydy. "Se on sulanut", sanoo hän harmistuneena. "Ei täällä näy edes mitään jälkeä". "Sulaako jäätelö aivan näkymättömiin" tiedustelee äiti laukku avonaisena Valtsulta. Siinä toisten ihmetellessä tulee isä, joka on seisoskellut kauempana ja sanoo:"Minähän söin sen pojan jäätelönlopun silloin heti. Ei se olisi laukussa sulamatta säilynyt".

   Kiertelemme ja ajelemme vielä jonkin aikaa eri puolilla kaupunkia. Kesäpåivä on jo kääntynyt iltaan, kun Valtsu kääntää auton nokan kohti kotia. Juuri kaupungista poistuessamme kuuluu kova vihellys ja puksutus. Kuski pysäyttää auton tien reunaan ennen tasoristeystä. Menemme ulos katsomaan kun musta veturi savua puhkuen vetää perässään monta tavaravaunua. Sekin on aivan ihmeellinen juttu. Ääneen laskien yritämme lukea vaunujen määrän. Kukaan ei ole varma oikesta tuloksesta. Useita kymmeniä, luultavasti.
   Päivä on ollut jännittävä ja ihmeellisyyksiä täynnä. Väsyneenä istun kotimatkalla ja mietin huomista, kun pääsen kavereilleni kertomaan ihmeellisestä matkastani.

BYROKRATIAA JA RAHASTUSTA

   Aika moni meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut byrokratian jauhaviin rattaisiin. Viimeksi itse taistelin tuota näkymätöntä vastustajaa vastaan eläkeasiassani Ruotsin sairaskassaa vastaan. Sen taistelun voitin reilu vuosi sitten, kuuden vuoden sitkeän uurastuksen jälkeen.

   Tässä tarinassa kerron, miten minua "vedätettiin" Suomessa ajokorttiasiassani. Kun muutin Ruotsista takaisin Suomeen, kävin muutaman viikon kuluttua asumistaajamani poliisilaitoksen konttorissa tiedustelemassa ruotsalaisen ajokorttini vaihtamista suomalaiseen ajokorttiin. Sillä hetkellä pienessä toimistossa oli kiireitä ja minua kehoitettiin tulemaan myöhemmin uudelleen ennen ajokortin viimeistä voimassaolo päivää. Siihen oli useita vuosia aikaa.
   No, vuosien mittaan asia unohtui. Olin silloin vielä työelämässä mukana ja oli mukamas kiireitä.

   Sitten eräänä päivänä asia putkahti yht´äkkiä mieleeni. Viimeinen voimassaolopäivä oli ylittynyt viidellä päivällä. Menin poliisilaitoksen konttoriin ja ilmoitin tilanteen. Toimiston naisvirkailija ilmoitti:"Ei syytä huoleen". Kirjoitti minulle väliaikaisen ajoluvan leimoineen. Kehoitti tuomaan kaksi passikuvaa, lääkärintodistuksen sekä kahden henkilön allekirjoittaman todistuksen ajotaitoni säilymisestä.
   Nämä asiat hoidin seuraavana päivänä.

   Neljän päivän kuluttua sain puhelinsoiton poliisipiirin pääkonttorilta. Minulle ilmoitettiin, että minun tulisi palauttaa heille väliaikainen ajolupani sekä suoritettava sekä kirjallinen-että ajokoe uudelleen.
   Silloin alkoi mielessäni "tökkimään". Olin siis viidessä "ylimenopäivässä" hukannut sekä kirjallisen tietoni-että ajotaitoni ajokorttiasiassa. Valehtelin hukanneeni väliaikaisen ajolupani vaikka se oli autoni hansikaslokerossa. Uskalsin olla jo puhelimessa eri mieltä k.o asiassa ja sen myös selkeästi ilmaisin. Ehkä se oli virhe. Jotkut virkamiehet eivät vain suvaitse sitä, että heidän toiminnastaan ollaan eri mieltä tai sitä arvostellaan. Olin ilmeisesti päässyt "mustalle listalle".
   Soitin läheiseen, naapuripiirin poliisilaitokselle ja kerroin tilanteeni. Siellä ihmettelivät ja sanoivat vain kiltisti heidän toimintansa olevan erilaista. Lakihan on niinkuin se luetaan ja minulle se oli luettu rankasti. En kuitenkaan voinut peräytyä oman poliisipiirini käytännöstä.

   Asian etenemiseksi sain ajan katsastuskonttorille teoriakokeeseen. Kun aikoinani hankin ensimmäisen ajokorttini, suoritettiin teoriakoe kynällä ruksaamalla oikea vaihtoehto kysymyslomakkeissa.
   Nyt mennessäni katsastuskonttorille ja suoritettuani maksun, minulle osoitettiin kopin numero ja käskettiin avaamaan tietokone, sekä seurattava sen antamia ohjeita. En ollut siihen mennessä paljon tietokoneen kanssa tekimisissä ollut. No, koneen ohjeita noudattaen sieltä tuli kuvia autoilijan näkökannalta liikenteen eri tilanteissa. Oli melko lyhyen ajan sisällä "klikattava" oikea vaihtoehto. Liian pitkä miettimisaika tulkittiin vääräksi vastaukseksi. Hämmennyin ja "reputin".
   Viikon kuluttua sama uusiksi ja tietenkin taas uudelleen maksaen. Toisella kertaa onnistuin ja sain heiltä ajan vajaan kahden viikon kuluttua olevaan ajokokeeseen.

   Ennen ajokokeen uusintaa ajelin siskoni kanssa synnyinseudullemme Pohjanmaalle. 
   Ajokoe päivänä palasimme sieltä, joten olin ajanut päivän mittaan yli 400 km.  Omalla autollani ajoin ajokoepaikan läheisyyteen ja parkkeerasin autoni läheisen marketin parkkipaikalle. Kävelin sisään katsastuskonttoriin ja suoritin tarvittavan maksun. Tiskillä naisvirkailijalle maksua suorittaessani mainitsin kuuluvalla äänellä tulleeni suorittamaan ajokoetta ja lisäsin vielä, että ehkä ajotaitoni ei ole riittävä kun olen tänään ajanut vain reilut 400 km. Se olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä hieman kauempana olevat "inssit" kuulivat sen.
   Hetken kuluttua tuli yksi insseistä, mainitsi nimeni ja että; Mennään!

   Hämmästykseni oli suuri, kun hän ulos päästyämme kysyi: "Missä se auto on?"  Minulle ei ollut kukaan ilmoittanut, että ajokoe suoritetaan omalla autolla. No, kävin hakemassa autoni läheisen marketin parkkipaikalta. Mielessäni pyöri kyllä kumma ajatus: Siis minä, ilman voimassaolevaa ajokorttia kyyditsen maksun edestä katsastusinsinööriä.
   Lähdin sitten ajamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Ajo kesti n.15 min. ja matkan aikana hän ei puhunut muuta kuin suunnan kääntymiset ilmoittaen. Palasimme katsastusaseman parkkipaikalle ja luulin asian olevan ok. Järkytykseni oli suuri, kun hän parkkipaikalla autosta noustuamme ilmoitti: "Tule viikon kuluttua uusinta-ajoon!"
   Teinkö jonkin virheen ajon aikana? minä kysyin.
  - Et sinä varsinaista virhettä tehnyt, mutta kevyen liikenteen risteyskohdissa kuuluu olla varovaisempi, oli hänen vastauksensa. "Se on sinun mielipiteesi ja sinullahan on valta", sanoin.
Sitten astuin kaksi askelta lähemmäksi häntä ja silmiin tuijottaen kysyin: "Oletko SINÄ viikon kuluttua ajattamassa?"   Voi olla joku toinen, vastasi hän epäröiden ja käveli sisälle.

   Lähdin ajokortittomana ajelemaan 20 km:n päässä olevaan kotiini. Kyllä olisi Karpolla asiaa, mietin kotiin ajellessani. Harmi, että hänen ohjelmansa Tv:ssä oli lopetettu.

   Viikon kuluttua maksoin taas hyvän hinnan kun kyyditsin toista insinööriä, tällä kertaa hyväksyttävästi.

p.s. En muista tarkkaan, kuinka paljon rahaa kului ajokortin uusimiseen. Aika paljon kuitenkin.
  Ehkä tarinan opetus on: Älä aina ilmaise ääneen mielipiteitäsi valta-asemassa olevaa henkilöä kohtaan.
   Lieköhän se ensimmäinen ajoinssi ollut sama henkilö, joka vaati minua Ruotsista tuodun Volvon toimivia turvavöitä vaihdettavaksi, koska niissä ei ollut EU, eikä SF merkintää. Tämä tapahtui kun autoni rekisteröitiin Suomeen.

TUKKIPOIKA SE LAUTALLANSA...

   Kevään tulvavesi virtaa voimakkaana joessa kotini lähellä. Hieman kodistani ylävirtaan, on joen uoma haarautunut muodostaen puita ja pensaita kasvavan pienen saaren. Hieman saaren "yläpuolelta" alkaa kivistä muodostunut koski, joka kesäisin on hyvinkin kuivahko. Nyt se kuitenkin kuohuu ja pärskii voimakkaasti kohisten tulvaveden ansiosta.
   Tämän joen vedet on vuosikymmenten saatossa auttaneet lukemattomat kuutiomäärät puita siirtymään yläjuoksun metsistä Pohjanlahteen. Luonnon menetelmä on antoisaa ja ilman autojen aiheuttamaa saastetta myös luontoystävällistä.
   Talvisaikaan puut siirrettiin usein hevosilla kaukaa saloilta joen rannoille. Myöhäisemmässä vaiheessa autot ajoivat propsit isommiksi pinoiksi tiettyihin paikkoihin joen rantaan, odottamaan jokakeväistä jäidenlähdön jälkeistä tulvavettä. Puuyhtiöt jakoivat paikkakuntalaisille urakoita pitkien puupinojen veteen vierityksestä.

   Jokakeväinen jäiden lähtö joesta, sekä uiton alkaminen, toivat aina melkein taianomaisen tunnelman koko kylään ja varsinkin omaan mieleeni. Uittomiesten kulkeminen rannoilla kekseineen sai 12-vuotiaan pojan mielen kuvittelemaan joskus isona olevansa oikea "tukkijätkä".

   Saaren yläjuoksun puolella on iso kivi, joka ei edes tulvaveden alle jää. Tämä kivi, sekä sen ympärillä kasvavat isot lepät, aiheuttavat usein uittopuille "suman", ison ruuhkan. Suma kasvaa joskus pitkäksi ja saattaa pahimmillaan tukkia koko toisen puolen vesiuomasta. Vedellä on valtava voima ja puut ovat ruuhkassa sikin sokin, tuoden mieleen tulitikkupelin pöydälle huiskaistut tikut.
   Meidän poikien mielestä tällaisen ruuhkan syntyminen on jännä asia. Ei varmaan kuitenkaan uittomiesten kannalta, sillä sellaisen suman purkaminen on työlästä ja jopa vaarallista puuhaa.

   Astelemme parhaan kaverini, minua pari vuotta nuoremman, kanssa joen rantaa kosken yläpuolella olevaa heinälatoamme kohti. Uitto on ohi ja "hännät" ovat ohittaneet paikan pari päivää sitten. Meillä on mukanamme kolme vanhaa laudanpätkää, muutama viiden tuuman naula ja vasara. Niitä täytyy kantaa varovasti edessämme suojaten, ettei niitä vain huomata talojen ikkunoista. Kotini vieressä, hyvin lähellä on kaksi muuta taloa. Toimintamme pitää olla hyvin suunniteltua ja salaista. Varsinkin äitini "ylisuojeleva" asenne veden äärellä oleiluun ja askarointiin kiukutti minua monesti. Myöhemmin ymmärsin sen johtuvan hänen uimataidottomuudestaan.

   Tulemme määränpäähämme, meidän hirsiladolle. Lato sijaitsee lähellä jokea, kosken yläpuolella, rauhallisemmin virtaavan suvannon rannalla. Olemme uiton aikana "lainanneet" valtion puista omaan käyttöömme, neljä isohkoa propsia. Ne on huolellisesti kätkettynä ladossa olevien olkien alle.
   Yksitellen siirrämme puut ladon taakse yläjuoksun puolelle. Se on suojassa talojen ikkunoiden näköyhteydeltä. Meillä on myös uittomiesten keksi olkien alle piilotettuna.
   Alamme rakentaa neljän "ropsin" lauttaa. "Kopukka" on omalla murteellamme sellaisen lautan nimi. Laudat tukevasti naulaten molempiin päihin ja keskikohtaan, lautta vaikuttaa tukevalta.

   Keksiä apuna käyttäen kampeamme lautan veteen. Meillä on suunnitelmissa laskea koski lautalla, niinkuin joskus elokuvissa oli nähty tehtävän.
   - No, niin! Mennäänkö?
   - En minä uskalla, sanoo kaverini.
   Mietin vain hetken. Otan keksin käteeni ja työnnän lautan vesille. Vesi imaisee lautan aikamoiseen vauhtiin, sillä koski lähenee. Kaverini lähtee juoksemaan rannalla alavrtaan, seuraten lautan kulkua.
   Minua jännittää. Asetun lautalle seisomaan kasvot menosuuntaan, jalat hieman "harallaan" joustaen ja keksillä silloin tällöin varovasti ohjaten. Kosken virta on voimakas ja tunnen adrealiinin virtaavan suonissani. Tuntemus on vaarallisen huumaava, hieman pelottava ja täysin outo. En ole aikaisemmin vastaavaa kokenut.

   Noin puolessa välissä koskea ollessani, alan kuulla kosken alaosasta hirveää huutoa ja mekastusta. Se kuuluu yli kosken pauhun. Joku on nähnyt ja arvannut touhumme. Silmäkulmastani huomaan kuinka väkeä juoksee ja säntää rantaan. Luultavasti kaikkien kolmen talon asukkaat vieraineen juoksevat huutaen rantaan. Se on kuin Vaahteramäellä, Eemelin pahimpien metkujen toistinto.
   -Herranjumala, nyt tuo poika hukuttaa itsensä! kuulen äitini itkunsekaisen äänen.
   -Varo kivikoita, huutaa joku.
Tunnen kosken kaikki isoimmat kivet ja pysyn melko rauhallisena. Senverran hämmennyn tilanteesta, että ohjaan lautan saarea lähempään virtaan. Saaren alaosassa on pari isompaa kiveä ja jotenkin lautta jumiutuu kivien väliin. Virta ei ole enää niin voimakas saaren alapäässä, joten minulla ei ole hätää. Voivottelut ja kauhistelut kuitenkin hieman hämmentävät minua.
   - Antakaa pojan itse toimia! Tämä kommentti tulee uitossakin mukana olleelta naapurin mieheltä.

   Saan lautan melko helposti kivien välistä irti ja ohjailen sen rantaan hieman väkijoukon alapuolelle. Naiset vaikuttavat helpottuneilta. Monenlaisia kommentteja kuulen vielä. Varoituksia, taivasteluja ja kaikkeasitänäkee.

   Isäni on maltillinen mies, ei pienestä ärähdä eikä hermostu. Olen jopa tunnistavinani hänen olemuksessaan hieman ylpeyttä. Tuo meidän poika, muuten rauhallinen ja joskus jopa nynnykin, teki tuollaisen tekosen.
   En jää kovin pitkäksi aikaa rantaan, vaan lähden astelemaan kotiin päin. Mielessäni soi kuitenkin hyväilevänä koulussa opittu laulu: "Tukkipoika se lautallansa, se on iso herra..."

NYTKÖ AIKUINEN?

   Nuoruudessani oli tapana sanoa, että ihminen on aikuinen sitten kun on päässyt ripille. Itse pääsin ripille Juhannuksena v.1962 syntymäseurakuntani kirkossa. Empä oikein aikuiseksi itseäni tunnistanut ripille pääsyn jälkeen. Mieli oli vielä murrosikäisen sekalaisen vellovaa. Joskus niin aikamiesmäistä, toisinaan taas lapsellisen kevyttä unelmointia tulevaisuudesta. Vieläpä viime vuosinakin mieli on joskus ollut kuin rippikoulupojalla. Ehkä positiivinen elämänasenne sekä huumori ovat auttaneet selviytymään vaikeiltakin tuntuvissa elämäntilanteissa.

   Syntymäseurakunnallani on ollut jo vuosia tapa kutsua 50 vuotta sitten ripille päässeet yhteiseen kirkkopyhän muistotilaisuuteen. Minusta se on kaunis ja huomaavainen tapa muistaa seurakuntalaisiaan. Minun kohdalleni tuo tilaisuus sattui viime Helluntaina.

   Kutsuilmoitus tuli jo maaliskuussa. Moni meistä on muuttanut eri puolille Suomea ja osa ulkomaillekin. Oli suotavaa ilmoittautua etukäteen. Tämä sen takia, että tietäisivät varata riittävän määrän kakkua ja voileipiä seurakuntasalin muistotilaisuuteen.


Ajelin syntymäkotiini Keski-Pohjanmalle jo Helluntaita edeltävän viikon alkupuolella. Minua vanhempi siskoni matkusti kanssani kotiimme. Häneltä olikin hyvä kysellä tietoja tulevasta juhlasta, sillä hän oli ollut vastaavassa omassa tilaisuudessaan neljä vuotta aikaisemmin.

   Huolella olin pukeutumisen suhteen varautunut. Mukana oli kaksi pukuakin, tummempi ja vaalea sekä niihin sopiviin paitoihin ja kravatteihin. Tummempaa aioin käyttää jos olisi pilvinen tai sateinen ilma. Vaalea puku olisi taas aurinkoisen ilman varalle. Ilma oli suosiollinen vaalealle puvulle.
   Lauantaina iltapäiväsaunan jälkeen pukeuduin vaaleaan pukukokonaisuuteen. Olin melkein yhtä innoissani kuin 50 vuotta aikaisemmin. Siskoani pyysin kuvaamaan minua kotonamme ulkona ja sisällä.

   Sitten aloin miettimään, että olisi sinkkuna aika yksinäistä mennä juhlaan. Kutsussa oli mainittu myös aviopuolisoiden olevan tervetulleita juhlaan.
   Soitin naispuolisille pikkuserkuilleni, jotka asuvat n.100 km:n päässä olevassa kaupungissa.Molemmat olivat samaan aikaan ripillä. Ensin eivät olleet aikeissa tulla mutta sain taivuteltua heidätkin osallistumaan tilaisuuteen.

   Sunnuntai aamuna ajelin "hyvissä ajoin" kirkolle. Olin reilut puoli tuntia ennen Jumalanpalveluksen alkua perillä. Seurailin ja katselin kun porukkaa alkoi autoineen ja kävellen saapua paikalle. Oli mahdoton tunnistaa kaikkia, sillä useimpia ei ollut tavannut 50 vuoteen. Keskikoulussa samalla luokalla olleet tunnisti paremmin, sillä heitä oli tavannut aikaisemmin parissa luokkakokouksessa. Käsitervehdyksien myötä melkein jokaisen täytyi nimensä ilmoittaa tunnistamisen helpottamiseksi. Minua ei monikaan tunnistanut ja syyksi sanoivat partani hämäävän. No, ei ollut partaa 15-vuotiaana.

   Jumalanpalveluksen jälkeen oli mahdollisuus käydä ehtoollisella. Senjälkeen yhteiskuvaus kirkon pääportailla, kuten 50 vuotta sitten. Seurakunta oli järjestänyt ammattikuvaajan paikalle.
Kuvauksen jälkeen matkasimme seurakuntasalille kahville ja kakulle. Matkalla kuvaaja vielä otti kuvia pienemmistä ryhmistä.

   Ruumiillisen ravitsemisen jälkeen pappi vielä hieman ruokki hengen antimilla. Luettiin toiseen ulottuvuuteen siirtyneiden nimet ja heitä kunnioitettiin hiljaisella hetkellä.
   Senjälkeen alkoi paikalla olevien oma lyhyt kuvaus elämästään ja auinpikastaan. Itse jouduin ensimmäisenä esittäytymään sukunimien aakkosjärjestyksen mukaan. Puheenvuoroni oli suhteellisen lyhyt, mutta oleelliset asiat esiintuova. Sai myös halutessaan muistella rippikouluaikaisia hauskoja juttuja.
   Hyvin eri puolille Suomea oli porukka asumaan asettunut. Kaukaisimmat Ruotsin puolelle. Toki oli niitäkin, jotka olivat synnyinseurakuntaan jääneet asumaan. Paikalla oli ehkä n.65 % 50 vuoden takaisesta määrästä.
   Nykytekniikka toimii hyvin ja niimpä jo juhlan aikana oli kuvaajalta ostettavissa muistitikku juhlan kuvista.

   Omasta mielestäni tilaisuus oli miellyttävä ja muistiinpainuva tapahtuma. Otsakkeen mukaan;olenkohan nyt aikuinen, kun tavallaan toiseen kertaan päässyt ripille?  No, en sen aikuisempi. Olen edelleen "lapsenmielisen" utelias uusiin asioihin. Tuskin henkisessä mielessä koskaan "aikuistuukaan" siinä mielessä, että olisi kaikki osaava ja tietävä. Pyhä Kirjahan muistuttaa lapsenmielisten saavuttavan helpommin taivasten valtakunnan.

   Loppusanoina voisi todeta:Tosi mukava muisto Helluntailta. Sanonnasta: "Jos heilaa Helluntaina, niin ei koko kesänä", voisin todeta itselläni niitä olleen monia... entisiä.

PERINNEPÄIVÄT

  Oli kesä, heinäkuu v.1997 ja olin viettämässä kesälomaa syhtymäkotonani Keski-Pohjanmaalla.
Myöskin yksi sisaristani, Oulussa asuva, oli paikalla.
Päätimme lähteä PERINNEPÄIVILLE, jotka olivat n.6 km:n matkan kotoamme. Samassa koulupiirissä aikoinaan, vaikka kylällä olikin eri nimi.
  Kotini naapurissa kesäänsä viettävä Kerttukin halusi lähteä mukaan.

   Ajan autoni vanhan talon pihapiiriin, johon on jo paljon muittenkin "päiville" osallistuvien autoja parkkeerattu.
 Talo on kunnan vanhimpia, iso hirsirakenteinen pystylaudoilla vuorattu. Vanha talo on suht' hyvin säilynyt, kuten myös vieressä oleva aitta/ luhti rakennus. Uusi talo, jossa yksi talon pojista asustelee, sijaitsee hieman sivummalla.

  Ihmisiä seisoskelee pieninä ryhminä pihalla keskuskustellen kauniissa kesäsäässä. Jotkut ovat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin. Miehillä on pussihousua, jatsarikenkiä, flanelipaitaa mustine liiveineen sekä lierihattua. Huivipäisiä naisia, "vyöliinoineen" ja pitkine hameineen näkyy myös joukossa.
   Pihaantulotien vasemmalla puolella on pieni hirsinen sepän paja. Sen sisällä on ahjo sekä kaikki sepän työkalut. Talon omat pojat (7), jotka asuvat muualla, ovat palanneet kotitaloonsa erilaisia tehtäviä suorittamaan.Samoin muutkin kyläläiset osallistuvat erilaisten toimintojen suoritamiseen.
 Pajassa joku takoo kuumaa rautaa alasimen päällä. Oliskohan tulossa hevosenkenkä? Pajan nurkalta alkavaa riukuaitaa on rakentelemassa pari miestä.

  Hieman taaempana, pajan takana ruohikolla kiehuu pyykkipata, kivistä rakennetulla tulipesällä. Joku nainen pesee pyykkiä, hameenhelmat solmittuna hieman ylemmäksi. Pykkilauta ja pyykkisaavi kuuluvat olennaisesti toimitukseen.
  Ruohikolla on myös pari kolme lammasta pitkässä villassa. Pian tulee pyöreähkö nainen, koppaisee lampaan syliinsä ja ruohikolle istuen alkaa taitavasti keritsimiä käyttäen irrottaa lampaasta villan, asettaen sen pärekoriin.

  Pihalla on pitkiä penkkejä, jossa istuskelee ihmisiä jutellen keskenään. On myös seisoskelevia naisryhmiä. Eräässä tällaisessa ryhmässä seisoo keskeisenä hahmona suoraselkäinen pitkähkö 88-vuotias Selma. Tämä talo on hänen lapsuudenkotinsa. Selma asuu yhden poikansa (vanhapoika) parin kilometrin päässä. Selman kuuluva ääni saa hymyn huulilleni kun hän puhuu:"Totta kai käyn navettatöissä poikaani auttamassa.Eihän se aika kulu joutenollessa."

   Siskoni näyttää juttelevan kummisetänsä kanssa. Kummi asuu kilometrin päässä ja on myös tässä talossa syntynyt. Lisäksi hän on Suomen viimeisimmän yleisurheilun olympiavoittajan isoisä. Silloinhan siitä kultamitalista ei vielä tiedetty, sillä se tuli kolme vuotta myöhemmin.
  Pitkäikäistä sukua on tämän talon vanhempi polvi. Kultamitali työntäjän isoisäkin eli yli 100-vuotiaksi.

   Pitkän luhtiaitta rakennuksen takana on pärehöylä toiminnassa. Ohuita päreitä sinkoilee mukavaksi kasaksi alustalle. Höylä toimi aikoinaan "maamoottorilla".
  Mieleeni muistuu ajat kun isän kanssa kävin täällä päreitä teettämässä. Hevosella ja "kumikärryillä" mäntypölkyt kuskattiin höylättäviksi. Kerran, ollessani 14-15 v. ikäinen, tein jopa yksin tuon 6 km:n pärereissun.
   Ensin piti polkupyörällä käydä sopimassa höyläysaika. Kun palasin kotiin ajanvaraus matkalta, säikäytti metso minut pahanpäiväisesti. Metsätaipaleella ojanpientareelta syöksyi kohti päätäni. Se oli pelottavaa ja vaivoin sain väistettyä.

   Perinnetalon suuressa tuvassa on tarjolla pientä maksua vastaan paikallista perinneruokaa muttia. Käymme tietenkin maistamassa sitä ja jälkiruoaksi "lettinisu"-kahvit.

   Hieman kauempana pellolla on muutama mies naputtelemassa pärekattoa hirsilatoon. Pärekaton teko itsellekin tuttua touhua. Pienempänä sai olla kantamassa pärenippuja aikuisille ylös ja asettaa niput oikeansuuntaisiksi.
  Isompaa rakennusta katettaessa se oli talkootyötä. Miehet tulivat talkoisiin vasaroineen ja naula-astioineen. Naula-astiana toimi usein vanha lippalakki. Se oli helppo napauttaa naulalla lipasta kiinni kattotelineisiin. Usein miesten kesken kehkeytyi kilpailua, kuka nopeimmin oman osuutensa hoiti ja ketä taas piti odottaa.

   Kattotyömaan lähellä virtaa isohko puro. Se tuo mieleen kymmenien vuosien takaisia tapahtumia. Olin silloin 6-7 vuoden ikäinen. Tässä samassa talossa oli pyhäkoulujuhlat. Olin päässyt juhliin naapurin hevosen kyydissä. Väkeä oli paljon. Varsinaisen juhlan loputtua lähti poikaporukka talon poikien johdolla uimaan tuoelle purolle. Siihen oli rakennettu jonkinlainen pato/tammi veden pinnan nostattamiseksi. Siinä oli poikasten hyvä uida. Lähinnä talon omat pojat uivat ja sukeltelivat. Juuri yhden sukeltassa heitti joku rannalta ison kiven veteen ja kivi osui sukeltajan päähän. Onneksi sukeltajalta ei mennyt taju vaikka iso, vertavuotava haava syntyikin.
  Se oli mielestäni kammottavaa silloin ja eritoten aikuisten kauhistelu kun porukka palasi talolle. Kiven heittänyttä poikaa toruttiin kovasti vaikka ei tahallaan sitä tehnytkään.

    Vanha puimakone "rysky" löytyy myös talon ulorakennuksista. Se ei ole käytössä tähän aikaan kesästä, kun vilja ei vielä ole kypsynyt.
  Muistoja se kuitenkin herättää. Ennenaikaan ei kylässä montaa puimakonetta ollut. Puintihommat tehtiin yleensä talkootyönä ja se loi mukavan tunnelman, palkkion kesän töistä. Miehet maistelivat ja pureskelivat jyviä arvioidessaan sadon laatua.
  Vilja piti kuivaattaa tarkkaan ennen talven varastointia. Melko pian isä kuitenkin lastasi muutaman säkin hevosrattaille ja ajeli myllylle. Se oli pitkän päivän reissu, sillä  lähimpään myllyyn oli matkaa parikymmentä kilometriä.
   Seuraavana päivänä äiti leipoi "uudisrieskaa". Se oli sanomattoman hyvää lämpimänä pelkällä voilla päällystettynä.

   Päivä vierähti "perinnepäivillä" nopeasti vanhojen tuttujen ja muistojen kera.

  Kun lomani loppupuolella kannan laukkujani autooni Ruotsiin palaamista varten, kävelee naapurin Kerttu autoni luokse. Hän ojentaa suljetun kätensä käteeni. Kädessä on 50 mk:n seteli ja hän sanoo:"Juo laivalla kakkukahvit ja muista minua!" Se oli kiitoksenosoitus mukaanottamisesta perinnepäiville.
  Seuraava kosketus Kertun perheeseen oli Kertun siunaustilaisuus viimeiselle matkalle.


  ps. Muutama vuosi sitten oli syntymäkotini pihapiirissä pienimuotoinen perinnepäivä.

Kun minä olin pieni...

  Usein näin vanhemmalla iällä ollessa, tulee mieleen lapsuusajan tapahtumia. Joskus ne heijastuvat iltaisin sängyssä juuri ennen nukahtamista. Parhaiten ne palautuvat syntymäkotini isossa tuvassa K-Pohjanmaalla, missä edelleen käyn muutaman kerran kesässä.
  Muistot tulevat ikäänkuin diakuvina, ei niinkään yhtenäisenä filminauhan tapaisina. Jotkut asiat kirkkaina ja selkeinä, toiset taas himmeämpinä heijastumina.
  Aikajärjestyksessä ne eivät heijastu, eikä iällä ole niinkään merkitystä. On vain kiva muistella; silloin, kun minä olin pieni..


     Lapsuuskotini oli tyypillinen pitkä pohjalaistalo. Iso tupa ja kaksi kamaria päädyssä. Lisäksi pitkän talon toisessa päädyssä asusteli tätini miehensä kanssa.
  Pihan perällä navetta, jossa 4-5 lehmää + vasikat, sekä hevostalli toisessa päädyssä hevosineen ja lampaineen.
   Peltotilkut viljelyksineen olivat neljässä eri paikassa. Niitä viljeltiin sovintojaolla, silloin vielä jakamattomasta kokonaisuudesta.

   Hevonen oli tuiki tärkeä, sillä sen avulla kaikki maataloustyöt tehtiin. Kovasti yritin isän apuna olla perheen nuorimpana ja ainoana poikana. Siskoja oli viisi. Kolme vanhimmaista äitini ensimmäisestä avioliitosta. Serkkunsa sotalesken kanssa oli isäni varttuneemmalla iällä mennyt naimisiin. Isäni oli jo 47- vuotias minun syntyessäni.

   Kesäisin heinänkorjuutöihin mennessä ajoimme usein isän kanssa edeltä pellolle. Matkat pelloille olivat 1-2 km. Eräs pellolle meno on jäänyt erikoisesti mieleen. Isä antoi minun ohjata hevosta tiellä ajettaessa. Kun piti kääntyä päätieltä pelloille johtavalle tielle, sanoikin isä: Anna mennä suoraan. Ihmettelin, mutta en kysynyt mitään.
  Kyläkaupalle tultuamme isä käski pysäyttää hevosen. Sisälle kauppaan tultuamme sanoi isä pullealle, hyväntuuliselle kauppiaalle: "Poika jäi ilman aamukahvia." Kauppias ymmärsi. Otti punaisen limsapullon. Fanerilaatikosta koppasi possumunkin ruskeaan paperipussiin ja asetti tiskille. Menisitkö vaikka tuonne ulos rappusille syömään ja juomaan, ehdotti isä.
   Voi sitä nautinnon tunnetta, kun lämpimänä kesäaamuna istuin kaupan rappusilla haukkaamassa munkkipossua ja juomassa punaista limsaa. Ei niin hyvää limua ole enää olemassakaan. Melkein vieläkin tunnen nenässäni ne hiihapporöyhtäisyt.

   Noilla samoilla pelloilla, minne silloin olimme menossa, oli joskus aikaisempana suvena ollut ruista kylvettynä. Olin silloin ehkä 5-6 v. ikäinen. Pyysin saada lupaa kokeilla sirpillä leikkaamista korren katkaisussa. Isä antoi luvan. Kertakokeiluksi se jäi, sillä sirpin terä viilsi kolmeen pieneen vasemmankäden sormeeni ammottavan vertavuotavan haavan. Arvet ovat vieläkin näkyvissä.

    Jotkut peltotilkut olivat tehty hyvin suopohjaisille paikoille. Olimme taas kerran heinätöissä kolme nuorimmaista vanhempiemme kanssa. Isän ajaessa hevosella niittokonetta, petti yht´äkkiä pellon pinta. Hevonen vajosi pehmeään rapaan niin, että vain selkäosa jäi näkyviin.
  Hätä oli suuri. Isä tempaisi vyöllään olevalla puukolla niittokoneeseen yhdistyvät valjaiden osat poikki. Hevonen ei kuitenkaan päässyt ylös pohjattomasta rapakosta. Isän oli pakko kannatella hevosen päätä, jotta se ei olisi painunut rapakkoon ja hevonen olisi tukehtunut.
  Silloin isä muisti, että kylän koulua remontoitiin ja siellä oli miehiä töissä. Käski juosta hakemaan apuvoimia.
  Lähdin kaksi vuotta vanhemman siskoni kanssa juoksemaan kivistä oikopolkua kylään. Lähelle koulua päästyämme itkunsekaisella äänellä huusimme apua. Saimme selitetyksi tilanteen ja miesjoukko ryntäsi matkaan osa polkupyörillä osa juosten.
   En senjälkeen oikein muista tapahtumasta muuta. Hevonen saatiin kuitenkin pelastettua.

    Uimaan olin oppinut ennenkuin aloitin koulun. Hyvä opettelupaikka oli kauimpana olevien peltojen vieressä virtaava puro. Siinä oli sopivasti vettä lasten "räpiköitäväksi". Uimataidosta oli konkreettista hyötyä eräänä kesäpäivänä kotijoella. Olin parhaan kaverini, kaksi vuotta minua nuoremman Mikon kanssa uimarannalla. Olin jo uinut ja minulla oli vain verryttelyhousut jalassa. Mikko oli työntänyt veneen vesille ja mellalla joenpohjasta työnteli venettä.
  Yht´äkkiä kuului molskahdus ja kova avunhuuto. Mikko oli onnistunut melalla kampeamaan itsensä veteen ja piteli hädissään veneenlaidasta kiinni. Säikähdin, sillä muistin heti, että hän ei osaa uida. Heitin housut rannalle ja uin veneelle. Nopeasti työnsin melalla veneen rantaan. Helpotus oli suuri ja Mikon itku lakkasi, vaikka vielä pitkän aikaa oli säikähdyksissä.

   Kovin iltauninen olin pienenä. Menin toisia akaisemmin nukkumaan. Olin kuuleman mukaan myös kova kävelemään unissani. Toisten ollessa vielä hereillä tuvassa, olin noussut kamarin sängystä ja tullut pirttiin ikäänkuin jotakin etsien. Eivät aina olleet uskaltaneet herätellä heti, vaikka humanneet minun uneksivan.( sentakiakohan olen "paljas uneksija"?) Joskus heräsin itsekseni keskellä pirttiä toisten naureskeluun.

  Kerran taas yöllä herättyäni pissahätään, ponkaisin potalle. Ihmettelin, miksi isä pyörähti täkin alla äidin puolelta omalleen. Silloin sitä ihmeissäni mietin - en enää.

   Isäni oli hyvin sairaaloinen monine vaivoineen. Hänellä oli mm. keuhkojen laajentumisesta (silloinen diagnoosi) johtuva paha astma, vtsakatarri, vatsahaava ym. Varsinkin kylmät kuivat pakkasilmat tekivät hengityksen vaikeaksi.
  Muistikuvissa on; miten talvella usein hellapuita tehdessä, isä kesken puiden pilkkomisen täytyi polvistuen aukoa paidannappeja, koska tukehtumisen tunne oli ahdistava.
  Siinä pieni poika neuvottomana, itku silmissä osasi vain lähettää hiljaisen rukouksen ylhäälle.
Kerran kun isääni jouduttiin lähteä viemään sairaalaan, olin tosi peloissani. Juoksin talomme taakse, jossa polvistuin rukoukseen.
   Isäni kuoli kylmänä helmikuun pakkasaamuna kotimme portaiden viereen sydänkohtaukseen. Olin silloin 18-vuotiaana vapaaehtoisena armeijassa.

  "Pienenä" olemisen arvelisin olevan pari kolme ensimmäistä kouluvuottakin. Yksittäisiä tapauksia heijastuu paljon. Tarinasta tulisi kovin pitkä. ( sitä se nytkin. ei kukaan jaksa lukea)

   Hyvin muistan toisella luokalla ollessani ankaran kurin ruoan syömisen suhteen. Lautanen piti olla täysin ruoasta syötynä ruokailun loputtua. Jos oli jättänyt, tuli jälki-istuntoa.
Erään kerran muistan hyvin. Oli hernekeittopäivä. Hidas keittäjä kun oli, oli herneet kovia ja joukossa oleva liha puoli raakaa. keitto sinällään meni jotenkin alas mutta raa'at lihapalat ei millään. Ovelasti vasen käsi suun edessä sain ujutettua lihat taskuuni. Välitunnilla kävin ne heittämässä koulun taakse lumihankeen. Tärkeintä, että tunnollisena oppilaana olin jälki-istunnon välttänyt.

  Samana vuonna urheilutunnilla keväällä pelasimme nelimaali pallopeliä. Pelin aikana pallo kimposi ulkorakennuksen takana olevaan isohkoon ojaan. Ojassa oli aika paljon vettä ja lisäksi se oli saasteista, koska ulkovessojen nesteet valuivat myös siihen. Rynnätessäni hakemaan palloa liukastuin ja putosin kaulaani myöten likaojaan. No, uimataidosta oli hyötyä.
  Naisopettaja kiiruhti viemään minut asuntoonsa etten vilustuisi. Kyllä nolotti seisoa opettajan asunnon hellan edessä flanelihousuissa-ja paidassa. Isosiskoni, joka oli yläkoulussa lähetettiin hakemaan lilometrin päässä olevasta kodistamme kuivat vaatteet ja koulupäivä jatkui.

  Osasin lukea ja kirjoittaa ennen kouluun menoa. Olin myös hyvä oppimaan ja yritin olla tunnollinen. Ehkä siitä syystä olin kolmannella luokalla nuoren naisopettajan lemmikki.
Joskus minulla oli hammassärky koulussa. Silloin opettaja vei minut asuntoonsa. Antoi aspiriiniä ja asetti sohvalleen makuulle. Toi vielä koulun kirjastosta jonkun satukirjan luettavaksi. Ehkä joskus käytin hieman väärinkin "hammassärkyä".

   ps. Pitäisiköhän kirjoitella useammin blogiinsa, että ei tarvisi kerralla suoltaa liian pitkää tekstiä?