maanantai 12. toukokuuta 2014
MIELEENJÄÄNYT ÄITIENPÄIVÄ
Syvässä unessa ollessani, kummeksun kun joku tönii varovasti minua olkapäästä. Raotan unisia silmiäni ja näen isosiskoni kasvot ja hän kysyy kuiskaten;Jaksanko nousta? Hetkessä muistan, että on äitienpäivän aaamu. Ponnahdan täysin hereillä varovasti vuoteestani, otan vaatteeni ja pujahdan tupaan pukeutumaan. Varovasti sentakia, että nukun isän ja äidin kanssa samassa kammarissa. Kaksi siskoani, toinen minua reilut kaksi vuotta vanhempi, toinen melkein viisi vuotta, nukkuvat eri huoneessa.
Kello on vasta vähän yli neljä aamulla. Siskoni ovat jo tehneet hellaan tulen. Edellisiltana he olivat päättäneet, että äitienpäiväkahvit täytyy keittää aikaisin, koska vanhempamme ovat hyvin aamuvirkkuja ja minä tietenkin halusin olla touhussa mukana vaikka olinkin vasta 8-vuotias.
Pian ison pirtin hella hohkaa lämpöä ja ilma täyttyy pannukahvin tuoksusta. Siskoni ovat luultavasti äidin avustuksella edellisenä päivänä leiponeet pullaa, kakkua ja pipareita. Siskoni järjestävät leivonnaisia tarjottimelle ja minä saan hellan luona tarkkailutehtävän, ettei kahvi kiehu yli pannun hellalle.
Kun kahvi on valmista ja tarjotin asetettu tuvan pitkän pöydän aitin-ja isänkammarin puoleiseen päähän, asetumme seisomaan kiinniolevan kammarinoven taakse.Alamme laulamaan laulua "Äidin sydän". "Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä armas verraton.." kaikuu heleästi lastensuistamme. Kammarista alkaa kuulua liikehdintää laulun aikana. Työnnämme oven auki ja huomaamme aidin ja isän nousseen istuviltaan kuuntelemaan lauluamme.Äidillä on silmät kosteina kun hän kiittää laulustamme ja "hyvän äitienpäivän" toivotuksistamme. Isämmekin on herkkä luonteeltaan ja kakistellen kurkkuaan kehuu lauluamme kauniiksi.
Nostamme tarjottimen kammarin pienelle pöydälle, mistä äiti ulottuu sängyllä istuen nauttimaan tarjoilusta. Isäki, joka on jo pukeutunut, saa toisella sängyllä istuen nauttia lastensa antimista äidin seurana. Tunnelma on lämmin ja kodin yhteishenki huokuu joka nurkasta, ikkunanpielistä sekä akkunalla olevista kukista. Mieleni on tosi onnellinen juuri olemasssa olevassa hetkessä.
Isä juo kahvinsa nopeammin ja kiiruhtaa hellan luokse. Hän täyttää kahvipannun vedellä ja kiehauttaa uudet kahvit. Tämä kahvi tulee hänen äidilleen. Isän äiti, mummomme, asuu samalla kylällä noin puolentoista kilometrin päässä kotoamme. Me lapset olemme saaneet luvan viedä kahvit mummolle. Minä nuorimpana pääsen ensi kertaa mukaan. Siskoni ovat vieneet kahvit mummolle jo aikaisempina vuosina.
Kahvi on kaadettu pulloon, joka on kääritty sanomalehteen ja villasukka vedetty päälle eristeeksi. Kahvipullo, pullat ja piparit kassissa menemme ulos. Naapurista on lainattu toinen polkupyörä. Minä istun vanhemman siskoni pyörän tarakalle ja pitelen kassia huolellisesti sylissäni.
Mummo asuu "akattoman" nuorimmaisen poikansa, setämme, kanssa kahden huoneen pienessä kodikkaassa "mökissä". Mökille saavuttuamme laulamme mummon ikkunan takana saman "Äidin sydän"-laulun. Setämme tulee laulun loputtua ovelle ja pyytää meidät sisälle. Menemme sisälle ja siskoni kattavat pöydän. Pian suoraryhtinen yli 80-vuotias mummomme astelee kauniis een kesämekkoon ja esiliinaan pukeutuneena paljain jaloin pöydän ääreen. Mummo kulkee paljain jaloin kotioloissa kesät talvet jopa puuseehen. Mummo kiittää silminnähden onnellisena laulustamme ja tulostamme. Kahvit ja pullat nautittuaan, istahtaa mummo keinutuoliin ja kaivaa piipun sekä JYMYtupakkatopan esiliinan taskusta. Kohta hän pölläyttelee tyytyväisenä harmaita savukiehkuroita piipustaan. Tämä teräsmummo on vaikeina pula-aikoina synnyttänyt 9 lasta.
Lähdemme hyvällä mielellä mummon luota kotiamme kohti. Kylämme läpi kulkeva valtamaantie on sorapäällysteinen ja mutkainen. Tie myötäilee useissa kohtaa kylän halki virtaavaa jokea. Eräässä mutkaisessa kohdassa tie kulkee hyvin lähellä jokea. Kun istun siskoni pyörän tarakalla, on minulla aikaa tarkailla ympäristöä ja luontoa. Aurinko on jo kivunnut puiden latvojen yläpuolelle. Ilma tyyni ja täynnä alkukesän raikkaita tuoksuja. Linnut visertävät kauniisti ja iloisesti. Samassa huomaan kesän ensimmäisen pääskysen. Se lentää joen yllä iloisesti visertäen kiitostaan paluusta synnyinseudulleen. Tämä näky ja viserrys uppoutuu pienen pojan mieleen sanoinkuvaamattomalla onnentunteella. Se on huipennus koko aamun hyvälle tunteelle rakkaitten ja läheisten ihmisten seurassa. On tunne, että en ole kehossani siinä pyörän tarakalla. Mieleni ja minä olemme kaikkialla. Olen pääsky joka lentää, olen kesäntuoksuinen ilma jota hengitän ja en ole sidoksissa mihinkään. Minä olen yhteydessä kaikkeen. Olen kokemassa ykseyden rajatonta tuntemusta.
TÄMÄ TUNTEMUS oli niin vahva, että se on säilynyt kirkkaana mielessäni lähes kuudenkymmenen vuoden ajan.
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Joulua kuvina ja hieman sanoinakin
Tämä joulupuu on kasvatettu ja se on melkein kuin "Oskarin oksaton".
"Namusia ripustettu"... siis linnuille ja hieman myös valoa meille kaikille.
 |
| Lisää kuvateksti |
Oikealla olevassa kuvassa lähetetään Jouluvalonpisaroita meidän kaikkien mieliin. Pysyköön ne siellä koko Joulun ajan.
Joulupöytiä on mönenlaisia. Ulkopöydässä on aika karu kattaaus, se loistaa kuitenkin valoa, joka kantaa kaikkialle ja onhan se heti tuonut linnuille maistiaisia pöydän yläpuolelle. Sisäpöydän kattauskin on vaatimaton. Valon sanoma on siinäkin tärkein. Silloin kakkukaan ei tunnu jäiseltä.
Joulukirkko on olennainen osa Joulusta. Nykyisin käydään paljon aaton lyhyessä liturgiassa.Tämä kirkko on erityisen tärkeä. Se on äitini perintöä ja tullut itsellenikin tärkeäksi joulutunnelman luomisessa valoineen ja tornikellon soittaessa:"Jouluyö, juhlayö"...
Joululyhdyt kuuluvat Jouluun...
tuomaan valon sanomaa.
"Puhu pukille!"
Joulupukille kannattaa puhua, se ainakin kuuntelee.
Pukkiin vain kannattaa uskoa. Muutenhan se
Alemman kuvan Joulu-ukko on Joulupukin serkku.
Häneenkin voi luottaa, Valolyhty vasemmassa kuusenoksa oikeassa edustaa sitä viisautta: Ellet ole kiltti, pukki tuo vain risuja.
"Hiljaa, hiljaa Joulun kellot kajahtaa"...
Nämä kellot kajahtavat tosi hiljaa.
Tämä lumilyhty olisi kuulunut punaisen Joululyhdyn vierelle valontuojaksi.
Joulumielestä ei voi kuvaa ottaa. Lähetän sitä kuitenkin kaikille vaikkapa kuuntelemalla Katri-Helenan " Joulumaa on muutakin, kuin vain pelkkää unta"...
tiistai 20. marraskuuta 2012
KÄYTIIN KAUPUNGISSA
Aikaisena kauniina kesäaamuna on kodissani hyväntuulisia ilmeitä ja miltei käsin kosketeltavaa odotuksen jännitystä. Isä oli päättänyt tarjota äidille ja meille kolmelle nuorimmaisille lapsille kaupungissakäynti reissun. Minulle se on ensimmäinen kerta.
Edellisenä iltana oli vanhin siskoni miehensä "Valtsun" ja kahden lapsensa kanssa tulleet meille yöksi. Valtsulla on auto, Opel Olympia, jolla matka on tarkoitus tehdä. Valtsu oli myynyt traktorinsa, harmaan Fergusonin, ja ostanut auton. Siskonmiestä pidettiin "maailmanmiehenä", olihan hän syntynyt Ameriikassa, tosin suomalaisista vanhemmista ja jo 5-vuotiaana äitinsä kanssa Suomeen muuttanut. Vaikka hänellä oli maita ja metsiä, ei häntä maanviljelys kiinnostanut ja jo silloin hän suunnitteli kaupunkiin muuttamista. Siksi hän oli mielellään suostunut isän pyyntöön, lähteä kuskaamaan meitä kaupunkiin.
Siskoillani on äidin ompelemat lyhythihaiset kesämekot yllään. Minulla äidin ompelemat golffari-housut ja lapsilisällä ostetut tennarit. Ehkä 6-vuotiaan pojan ensimmäiset ostetut "pikkukengät". Isä on taitava myös suutaroinnissa ja teki meille kenkiä. Isäkin oli kaivanut sängyn alta mustat "nauhakenkänsä" ja lankannut ne kiiltäviksi. Arkioloissa isä käytti kumiteräsaappaita ja pussihousuja. Nyt on mustat suorat housut, valkoinen paita sekä mustat liivit kellotaskuineen ja kellonperineen. Äitillä on vähän tummahko kesäleninki, jossa rintakoru kiiltelee ja tärkeä musta nahkainen käsilaukku käsivarrellaan.
Suhteellisen aikaseen lastaudumme autoon. Isä Valtsun viereen etupenkille, äiti ja me kolme lasta takapenkille. Sitten Valtsu käynnistää auton ja kaartaa pihasta kaupunkiin johtavalle hiekkatielle. Minua hieman harmittaa, kun Valtsun ja siskoni poika jää surkeasti itkemään, kun ei isänsä mukaan päässyt.
Kotoani on lähimpään kaupunkiin, minne olemme matkalla, lähes sadan kilometrin matka. Niimpä noin matkan puolivälissä pysähdymme kuuluisaan Santerin kahvilaan tauolle. Aikuiset juovat kahvia ja me lapset punaisen limonaadipullon kolmeen jakaen.
Kahvilassa on paljon väkeä, sillä se on myös linja-autojen pysähdyspaikka. Kahvilan seinällä on mielenkiintoinen laite lasiruutuineen ja lasin takana olevine monine kolikkorivineen. Valtsu maailmanmiehenä tietää sen olevan pajatson. Sitten hän lompakostaan kaivaa muutaman kolikon, työntää laitteen sisään ja sivussa olevasta vivusta napauttaen lyö kolikot sisään lasin taakse. Saa houkuteltua isän ja äidinkin kertaalleen kokeilemaan onnea. Kilinää ei kuulu ja Valtsu selittää mihin väliin kolikon tulisi upota, jotta saisi lisää kolikoita.
Matka jatkuu ja kohta lähestymme kaupunkia. Kauempaa jo huomasi taivasta kohti kohoavan korkean savupiipun. Se on Hagströmin nahkatehtaan savupiippu, tietävät isä ja Valtsu.
Ihmeissäni katson kun taloja on vieri vieressä, autoja liikkuu paljon, sekä paljon ihmisiä kulkee katujen reunoilla. On korkeita taloja, joissa alakerroksessa isot ikkunat ja niiden takana erilaisia kauppaliikkeitä. Valtsu tuntee kaupungin ja ajelee tottuneesti samalla selostaen eri kauppaliikeiden tarkoitusta.
Sitten ajaa pitkää suoraa katua, joka alkaa nousemaan mäen päälle. Yht'äkkiä näyttää keskellä tietä kohoavan korkea tiilistä rakennettu pyöreä torni. "Tuossa on vesitorni," sanoo Valtsu ja ohjailee ajoreittiä, joka kiertää tornin." Se on täynnä vettä" , sanoo isä päätään takapenkin suuntaan kääntäen. Kun ihmettelen sitä, vanhempi siskoni, joka on kaupungissa ennenkin ollut, selittää:"Kaupungissa tulee vesi putkia pitkin sisälle asti". Sitä on vaikea ymmärtää, kun kotonani ja naapureissa vesi haetaan ämpäreillä kantaen joen rannassa olevasta lähteestä.
Valtsu ajaa vesitornimäeltä kaupungista poispäin ja sanoo:"Nyt mennään satamaan laivoja katsomaan". Muutaman kilometrin ajon jälkeen olemme satamassa. Siellä on pari isoa laivaa ja paljon korkeita nostureita. Toiseen rahtilaivaan lastataan juuri isoja nippuja puutavaraa. Eniten minua ihmetyttää, kun raudasta tehdyt isot laivat kelluvat veden pinnalla ja lisäksi niihin lastataan vielä painavia kuormia.
Hetken touhua ihmeteltyämme, menemme autoon ja matka jatkuu kohti kaupungin toisella laidalla olevaa hyppyrimäkeä. Mäki vaikuttaa valtavan korkealta ja tuntuu melkein uskomattomalta, että joku sieltä uskaltaa suksilla alas laskea.
Pian äiti muistaa, että joku meidän kaukainen sukulainen asuu jossain tällä suunnalla. Valtsu ehdottaa, että äiti ja me lapset jäisimme etsimään sukulaispaikkaa. Hän ja isä voisivat sillä aikaa ajella katsomassa sotilasvarikkoa, missä isäni oli sota-aikana hetkellisesti sijoitettuna.
Myöhemmällä iällä tajusin, että Valtsu halusi ikäänkuin salaa käydä "pitkäripaisessa". Isäni ei ehkä sinne niin halunnut, sillä vain kerran isäni eläessä näin hänet lievästi humaltuneena.
Hetken kuljettuamme ja äidin yrittäessä muistaa paikkoja, emme kuitenkaan löytäneet etsimäämme sukulaista. "Kysytään joltakin", vanhempi sisareni ehdottaa. Pian tien toisella puolella kulkevalta nuorukaiselta äiti kysyykin, nimeltä sukulaisemme mainiten, heidän osoitettaan. Nuorukainen vain hymyilee, eikä anna minkäänlaista vastausta. "Se on varmaan mykkä", tokaisee äiti tuhtuneena. Asia oli ehkä toisin, sillä kaupunki oli siihen aikaan hyvinkin ruotsinkielinen.
Valtsu ja isä palaavat ja poimivat meidät kyytiin. Sitten kuski ohjailee keskikaupungille ja parkkeeraa auton mukakivipäällysteisen kadun reunaan.
"Tuolla on jäätelökioski. Mennään ja ostetaan jäätelöt", Valtsu ilmoittaa. Ensimmäisen kerran elämässäni maistan jäätelöä. En jaksa syödä koko tötteröä. "Laitetaan se loppu tänne minun käsilaukkuuni" sanoo äiti laukkuaan avaten ja sieltä puhtaan nenäliinan kaivaen. No, siinä tuli vähän hämmennystä ja kysymyksiä.
Hetken kuluttua menemme koko porukalla rautakauppaan. Valtsu tarvitsi joitakin tarvikkeita sieltä ja isälläkin oli jotain ostettavaa. Jonkin ajan kuluttua kaupasta ulos tultuamme, minun tekee mieleni syödä jäätelöni loppuun. Äiti avaa käsilaukkunsa ja alkaa siunailemaan kun sitä ei löydy. "Se on sulanut", sanoo hän harmistuneena. "Ei täällä näy edes mitään jälkeä". "Sulaako jäätelö aivan näkymättömiin" tiedustelee äiti laukku avonaisena Valtsulta. Siinä toisten ihmetellessä tulee isä, joka on seisoskellut kauempana ja sanoo:"Minähän söin sen pojan jäätelönlopun silloin heti. Ei se olisi laukussa sulamatta säilynyt".
Kiertelemme ja ajelemme vielä jonkin aikaa eri puolilla kaupunkia. Kesäpåivä on jo kääntynyt iltaan, kun Valtsu kääntää auton nokan kohti kotia. Juuri kaupungista poistuessamme kuuluu kova vihellys ja puksutus. Kuski pysäyttää auton tien reunaan ennen tasoristeystä. Menemme ulos katsomaan kun musta veturi savua puhkuen vetää perässään monta tavaravaunua. Sekin on aivan ihmeellinen juttu. Ääneen laskien yritämme lukea vaunujen määrän. Kukaan ei ole varma oikesta tuloksesta. Useita kymmeniä, luultavasti.
Päivä on ollut jännittävä ja ihmeellisyyksiä täynnä. Väsyneenä istun kotimatkalla ja mietin huomista, kun pääsen kavereilleni kertomaan ihmeellisestä matkastani.
Edellisenä iltana oli vanhin siskoni miehensä "Valtsun" ja kahden lapsensa kanssa tulleet meille yöksi. Valtsulla on auto, Opel Olympia, jolla matka on tarkoitus tehdä. Valtsu oli myynyt traktorinsa, harmaan Fergusonin, ja ostanut auton. Siskonmiestä pidettiin "maailmanmiehenä", olihan hän syntynyt Ameriikassa, tosin suomalaisista vanhemmista ja jo 5-vuotiaana äitinsä kanssa Suomeen muuttanut. Vaikka hänellä oli maita ja metsiä, ei häntä maanviljelys kiinnostanut ja jo silloin hän suunnitteli kaupunkiin muuttamista. Siksi hän oli mielellään suostunut isän pyyntöön, lähteä kuskaamaan meitä kaupunkiin.
Siskoillani on äidin ompelemat lyhythihaiset kesämekot yllään. Minulla äidin ompelemat golffari-housut ja lapsilisällä ostetut tennarit. Ehkä 6-vuotiaan pojan ensimmäiset ostetut "pikkukengät". Isä on taitava myös suutaroinnissa ja teki meille kenkiä. Isäkin oli kaivanut sängyn alta mustat "nauhakenkänsä" ja lankannut ne kiiltäviksi. Arkioloissa isä käytti kumiteräsaappaita ja pussihousuja. Nyt on mustat suorat housut, valkoinen paita sekä mustat liivit kellotaskuineen ja kellonperineen. Äitillä on vähän tummahko kesäleninki, jossa rintakoru kiiltelee ja tärkeä musta nahkainen käsilaukku käsivarrellaan.
Suhteellisen aikaseen lastaudumme autoon. Isä Valtsun viereen etupenkille, äiti ja me kolme lasta takapenkille. Sitten Valtsu käynnistää auton ja kaartaa pihasta kaupunkiin johtavalle hiekkatielle. Minua hieman harmittaa, kun Valtsun ja siskoni poika jää surkeasti itkemään, kun ei isänsä mukaan päässyt.
Kotoani on lähimpään kaupunkiin, minne olemme matkalla, lähes sadan kilometrin matka. Niimpä noin matkan puolivälissä pysähdymme kuuluisaan Santerin kahvilaan tauolle. Aikuiset juovat kahvia ja me lapset punaisen limonaadipullon kolmeen jakaen.
Kahvilassa on paljon väkeä, sillä se on myös linja-autojen pysähdyspaikka. Kahvilan seinällä on mielenkiintoinen laite lasiruutuineen ja lasin takana olevine monine kolikkorivineen. Valtsu maailmanmiehenä tietää sen olevan pajatson. Sitten hän lompakostaan kaivaa muutaman kolikon, työntää laitteen sisään ja sivussa olevasta vivusta napauttaen lyö kolikot sisään lasin taakse. Saa houkuteltua isän ja äidinkin kertaalleen kokeilemaan onnea. Kilinää ei kuulu ja Valtsu selittää mihin väliin kolikon tulisi upota, jotta saisi lisää kolikoita.
Matka jatkuu ja kohta lähestymme kaupunkia. Kauempaa jo huomasi taivasta kohti kohoavan korkean savupiipun. Se on Hagströmin nahkatehtaan savupiippu, tietävät isä ja Valtsu.
Ihmeissäni katson kun taloja on vieri vieressä, autoja liikkuu paljon, sekä paljon ihmisiä kulkee katujen reunoilla. On korkeita taloja, joissa alakerroksessa isot ikkunat ja niiden takana erilaisia kauppaliikkeitä. Valtsu tuntee kaupungin ja ajelee tottuneesti samalla selostaen eri kauppaliikeiden tarkoitusta.
Sitten ajaa pitkää suoraa katua, joka alkaa nousemaan mäen päälle. Yht'äkkiä näyttää keskellä tietä kohoavan korkea tiilistä rakennettu pyöreä torni. "Tuossa on vesitorni," sanoo Valtsu ja ohjailee ajoreittiä, joka kiertää tornin." Se on täynnä vettä" , sanoo isä päätään takapenkin suuntaan kääntäen. Kun ihmettelen sitä, vanhempi siskoni, joka on kaupungissa ennenkin ollut, selittää:"Kaupungissa tulee vesi putkia pitkin sisälle asti". Sitä on vaikea ymmärtää, kun kotonani ja naapureissa vesi haetaan ämpäreillä kantaen joen rannassa olevasta lähteestä.
Valtsu ajaa vesitornimäeltä kaupungista poispäin ja sanoo:"Nyt mennään satamaan laivoja katsomaan". Muutaman kilometrin ajon jälkeen olemme satamassa. Siellä on pari isoa laivaa ja paljon korkeita nostureita. Toiseen rahtilaivaan lastataan juuri isoja nippuja puutavaraa. Eniten minua ihmetyttää, kun raudasta tehdyt isot laivat kelluvat veden pinnalla ja lisäksi niihin lastataan vielä painavia kuormia.
Hetken touhua ihmeteltyämme, menemme autoon ja matka jatkuu kohti kaupungin toisella laidalla olevaa hyppyrimäkeä. Mäki vaikuttaa valtavan korkealta ja tuntuu melkein uskomattomalta, että joku sieltä uskaltaa suksilla alas laskea.
Pian äiti muistaa, että joku meidän kaukainen sukulainen asuu jossain tällä suunnalla. Valtsu ehdottaa, että äiti ja me lapset jäisimme etsimään sukulaispaikkaa. Hän ja isä voisivat sillä aikaa ajella katsomassa sotilasvarikkoa, missä isäni oli sota-aikana hetkellisesti sijoitettuna.
Myöhemmällä iällä tajusin, että Valtsu halusi ikäänkuin salaa käydä "pitkäripaisessa". Isäni ei ehkä sinne niin halunnut, sillä vain kerran isäni eläessä näin hänet lievästi humaltuneena.
Hetken kuljettuamme ja äidin yrittäessä muistaa paikkoja, emme kuitenkaan löytäneet etsimäämme sukulaista. "Kysytään joltakin", vanhempi sisareni ehdottaa. Pian tien toisella puolella kulkevalta nuorukaiselta äiti kysyykin, nimeltä sukulaisemme mainiten, heidän osoitettaan. Nuorukainen vain hymyilee, eikä anna minkäänlaista vastausta. "Se on varmaan mykkä", tokaisee äiti tuhtuneena. Asia oli ehkä toisin, sillä kaupunki oli siihen aikaan hyvinkin ruotsinkielinen.
Valtsu ja isä palaavat ja poimivat meidät kyytiin. Sitten kuski ohjailee keskikaupungille ja parkkeeraa auton mukakivipäällysteisen kadun reunaan.
"Tuolla on jäätelökioski. Mennään ja ostetaan jäätelöt", Valtsu ilmoittaa. Ensimmäisen kerran elämässäni maistan jäätelöä. En jaksa syödä koko tötteröä. "Laitetaan se loppu tänne minun käsilaukkuuni" sanoo äiti laukkuaan avaten ja sieltä puhtaan nenäliinan kaivaen. No, siinä tuli vähän hämmennystä ja kysymyksiä.
Hetken kuluttua menemme koko porukalla rautakauppaan. Valtsu tarvitsi joitakin tarvikkeita sieltä ja isälläkin oli jotain ostettavaa. Jonkin ajan kuluttua kaupasta ulos tultuamme, minun tekee mieleni syödä jäätelöni loppuun. Äiti avaa käsilaukkunsa ja alkaa siunailemaan kun sitä ei löydy. "Se on sulanut", sanoo hän harmistuneena. "Ei täällä näy edes mitään jälkeä". "Sulaako jäätelö aivan näkymättömiin" tiedustelee äiti laukku avonaisena Valtsulta. Siinä toisten ihmetellessä tulee isä, joka on seisoskellut kauempana ja sanoo:"Minähän söin sen pojan jäätelönlopun silloin heti. Ei se olisi laukussa sulamatta säilynyt".
Kiertelemme ja ajelemme vielä jonkin aikaa eri puolilla kaupunkia. Kesäpåivä on jo kääntynyt iltaan, kun Valtsu kääntää auton nokan kohti kotia. Juuri kaupungista poistuessamme kuuluu kova vihellys ja puksutus. Kuski pysäyttää auton tien reunaan ennen tasoristeystä. Menemme ulos katsomaan kun musta veturi savua puhkuen vetää perässään monta tavaravaunua. Sekin on aivan ihmeellinen juttu. Ääneen laskien yritämme lukea vaunujen määrän. Kukaan ei ole varma oikesta tuloksesta. Useita kymmeniä, luultavasti.
Päivä on ollut jännittävä ja ihmeellisyyksiä täynnä. Väsyneenä istun kotimatkalla ja mietin huomista, kun pääsen kavereilleni kertomaan ihmeellisestä matkastani.
tiistai 6. marraskuuta 2012
BYROKRATIAA JA RAHASTUSTA
Aika moni meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut byrokratian jauhaviin rattaisiin. Viimeksi itse taistelin tuota näkymätöntä vastustajaa vastaan eläkeasiassani Ruotsin sairaskassaa vastaan. Sen taistelun voitin reilu vuosi sitten, kuuden vuoden sitkeän uurastuksen jälkeen.
Tässä tarinassa kerron, miten minua "vedätettiin" Suomessa ajokorttiasiassani. Kun muutin Ruotsista takaisin Suomeen, kävin muutaman viikon kuluttua asumistaajamani poliisilaitoksen konttorissa tiedustelemassa ruotsalaisen ajokorttini vaihtamista suomalaiseen ajokorttiin. Sillä hetkellä pienessä toimistossa oli kiireitä ja minua kehoitettiin tulemaan myöhemmin uudelleen ennen ajokortin viimeistä voimassaolo päivää. Siihen oli useita vuosia aikaa.
No, vuosien mittaan asia unohtui. Olin silloin vielä työelämässä mukana ja oli mukamas kiireitä.
Sitten eräänä päivänä asia putkahti yht´äkkiä mieleeni. Viimeinen voimassaolopäivä oli ylittynyt viidellä päivällä. Menin poliisilaitoksen konttoriin ja ilmoitin tilanteen. Toimiston naisvirkailija ilmoitti:"Ei syytä huoleen". Kirjoitti minulle väliaikaisen ajoluvan leimoineen. Kehoitti tuomaan kaksi passikuvaa, lääkärintodistuksen sekä kahden henkilön allekirjoittaman todistuksen ajotaitoni säilymisestä.
Nämä asiat hoidin seuraavana päivänä.
Neljän päivän kuluttua sain puhelinsoiton poliisipiirin pääkonttorilta. Minulle ilmoitettiin, että minun tulisi palauttaa heille väliaikainen ajolupani sekä suoritettava sekä kirjallinen-että ajokoe uudelleen.
Silloin alkoi mielessäni "tökkimään". Olin siis viidessä "ylimenopäivässä" hukannut sekä kirjallisen tietoni-että ajotaitoni ajokorttiasiassa. Valehtelin hukanneeni väliaikaisen ajolupani vaikka se oli autoni hansikaslokerossa. Uskalsin olla jo puhelimessa eri mieltä k.o asiassa ja sen myös selkeästi ilmaisin. Ehkä se oli virhe. Jotkut virkamiehet eivät vain suvaitse sitä, että heidän toiminnastaan ollaan eri mieltä tai sitä arvostellaan. Olin ilmeisesti päässyt "mustalle listalle".
Soitin läheiseen, naapuripiirin poliisilaitokselle ja kerroin tilanteeni. Siellä ihmettelivät ja sanoivat vain kiltisti heidän toimintansa olevan erilaista. Lakihan on niinkuin se luetaan ja minulle se oli luettu rankasti. En kuitenkaan voinut peräytyä oman poliisipiirini käytännöstä.
Asian etenemiseksi sain ajan katsastuskonttorille teoriakokeeseen. Kun aikoinani hankin ensimmäisen ajokorttini, suoritettiin teoriakoe kynällä ruksaamalla oikea vaihtoehto kysymyslomakkeissa.
Nyt mennessäni katsastuskonttorille ja suoritettuani maksun, minulle osoitettiin kopin numero ja käskettiin avaamaan tietokone, sekä seurattava sen antamia ohjeita. En ollut siihen mennessä paljon tietokoneen kanssa tekimisissä ollut. No, koneen ohjeita noudattaen sieltä tuli kuvia autoilijan näkökannalta liikenteen eri tilanteissa. Oli melko lyhyen ajan sisällä "klikattava" oikea vaihtoehto. Liian pitkä miettimisaika tulkittiin vääräksi vastaukseksi. Hämmennyin ja "reputin".
Viikon kuluttua sama uusiksi ja tietenkin taas uudelleen maksaen. Toisella kertaa onnistuin ja sain heiltä ajan vajaan kahden viikon kuluttua olevaan ajokokeeseen.
Ennen ajokokeen uusintaa ajelin siskoni kanssa synnyinseudullemme Pohjanmaalle.
Ajokoe päivänä palasimme sieltä, joten olin ajanut päivän mittaan yli 400 km. Omalla autollani ajoin ajokoepaikan läheisyyteen ja parkkeerasin autoni läheisen marketin parkkipaikalle. Kävelin sisään katsastuskonttoriin ja suoritin tarvittavan maksun. Tiskillä naisvirkailijalle maksua suorittaessani mainitsin kuuluvalla äänellä tulleeni suorittamaan ajokoetta ja lisäsin vielä, että ehkä ajotaitoni ei ole riittävä kun olen tänään ajanut vain reilut 400 km. Se olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä hieman kauempana olevat "inssit" kuulivat sen.
Hetken kuluttua tuli yksi insseistä, mainitsi nimeni ja että; Mennään!
Hämmästykseni oli suuri, kun hän ulos päästyämme kysyi: "Missä se auto on?" Minulle ei ollut kukaan ilmoittanut, että ajokoe suoritetaan omalla autolla. No, kävin hakemassa autoni läheisen marketin parkkipaikalta. Mielessäni pyöri kyllä kumma ajatus: Siis minä, ilman voimassaolevaa ajokorttia kyyditsen maksun edestä katsastusinsinööriä.
Lähdin sitten ajamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Ajo kesti n.15 min. ja matkan aikana hän ei puhunut muuta kuin suunnan kääntymiset ilmoittaen. Palasimme katsastusaseman parkkipaikalle ja luulin asian olevan ok. Järkytykseni oli suuri, kun hän parkkipaikalla autosta noustuamme ilmoitti: "Tule viikon kuluttua uusinta-ajoon!"
Teinkö jonkin virheen ajon aikana? minä kysyin.
- Et sinä varsinaista virhettä tehnyt, mutta kevyen liikenteen risteyskohdissa kuuluu olla varovaisempi, oli hänen vastauksensa. "Se on sinun mielipiteesi ja sinullahan on valta", sanoin.
Sitten astuin kaksi askelta lähemmäksi häntä ja silmiin tuijottaen kysyin: "Oletko SINÄ viikon kuluttua ajattamassa?" Voi olla joku toinen, vastasi hän epäröiden ja käveli sisälle.
Lähdin ajokortittomana ajelemaan 20 km:n päässä olevaan kotiini. Kyllä olisi Karpolla asiaa, mietin kotiin ajellessani. Harmi, että hänen ohjelmansa Tv:ssä oli lopetettu.
Viikon kuluttua maksoin taas hyvän hinnan kun kyyditsin toista insinööriä, tällä kertaa hyväksyttävästi.
p.s. En muista tarkkaan, kuinka paljon rahaa kului ajokortin uusimiseen. Aika paljon kuitenkin.
Ehkä tarinan opetus on: Älä aina ilmaise ääneen mielipiteitäsi valta-asemassa olevaa henkilöä kohtaan.
Lieköhän se ensimmäinen ajoinssi ollut sama henkilö, joka vaati minua Ruotsista tuodun Volvon toimivia turvavöitä vaihdettavaksi, koska niissä ei ollut EU, eikä SF merkintää. Tämä tapahtui kun autoni rekisteröitiin Suomeen.
Tässä tarinassa kerron, miten minua "vedätettiin" Suomessa ajokorttiasiassani. Kun muutin Ruotsista takaisin Suomeen, kävin muutaman viikon kuluttua asumistaajamani poliisilaitoksen konttorissa tiedustelemassa ruotsalaisen ajokorttini vaihtamista suomalaiseen ajokorttiin. Sillä hetkellä pienessä toimistossa oli kiireitä ja minua kehoitettiin tulemaan myöhemmin uudelleen ennen ajokortin viimeistä voimassaolo päivää. Siihen oli useita vuosia aikaa.
No, vuosien mittaan asia unohtui. Olin silloin vielä työelämässä mukana ja oli mukamas kiireitä.
Sitten eräänä päivänä asia putkahti yht´äkkiä mieleeni. Viimeinen voimassaolopäivä oli ylittynyt viidellä päivällä. Menin poliisilaitoksen konttoriin ja ilmoitin tilanteen. Toimiston naisvirkailija ilmoitti:"Ei syytä huoleen". Kirjoitti minulle väliaikaisen ajoluvan leimoineen. Kehoitti tuomaan kaksi passikuvaa, lääkärintodistuksen sekä kahden henkilön allekirjoittaman todistuksen ajotaitoni säilymisestä.
Nämä asiat hoidin seuraavana päivänä.
Neljän päivän kuluttua sain puhelinsoiton poliisipiirin pääkonttorilta. Minulle ilmoitettiin, että minun tulisi palauttaa heille väliaikainen ajolupani sekä suoritettava sekä kirjallinen-että ajokoe uudelleen.
Silloin alkoi mielessäni "tökkimään". Olin siis viidessä "ylimenopäivässä" hukannut sekä kirjallisen tietoni-että ajotaitoni ajokorttiasiassa. Valehtelin hukanneeni väliaikaisen ajolupani vaikka se oli autoni hansikaslokerossa. Uskalsin olla jo puhelimessa eri mieltä k.o asiassa ja sen myös selkeästi ilmaisin. Ehkä se oli virhe. Jotkut virkamiehet eivät vain suvaitse sitä, että heidän toiminnastaan ollaan eri mieltä tai sitä arvostellaan. Olin ilmeisesti päässyt "mustalle listalle".
Soitin läheiseen, naapuripiirin poliisilaitokselle ja kerroin tilanteeni. Siellä ihmettelivät ja sanoivat vain kiltisti heidän toimintansa olevan erilaista. Lakihan on niinkuin se luetaan ja minulle se oli luettu rankasti. En kuitenkaan voinut peräytyä oman poliisipiirini käytännöstä.
Asian etenemiseksi sain ajan katsastuskonttorille teoriakokeeseen. Kun aikoinani hankin ensimmäisen ajokorttini, suoritettiin teoriakoe kynällä ruksaamalla oikea vaihtoehto kysymyslomakkeissa.
Nyt mennessäni katsastuskonttorille ja suoritettuani maksun, minulle osoitettiin kopin numero ja käskettiin avaamaan tietokone, sekä seurattava sen antamia ohjeita. En ollut siihen mennessä paljon tietokoneen kanssa tekimisissä ollut. No, koneen ohjeita noudattaen sieltä tuli kuvia autoilijan näkökannalta liikenteen eri tilanteissa. Oli melko lyhyen ajan sisällä "klikattava" oikea vaihtoehto. Liian pitkä miettimisaika tulkittiin vääräksi vastaukseksi. Hämmennyin ja "reputin".
Viikon kuluttua sama uusiksi ja tietenkin taas uudelleen maksaen. Toisella kertaa onnistuin ja sain heiltä ajan vajaan kahden viikon kuluttua olevaan ajokokeeseen.
Ennen ajokokeen uusintaa ajelin siskoni kanssa synnyinseudullemme Pohjanmaalle.
Ajokoe päivänä palasimme sieltä, joten olin ajanut päivän mittaan yli 400 km. Omalla autollani ajoin ajokoepaikan läheisyyteen ja parkkeerasin autoni läheisen marketin parkkipaikalle. Kävelin sisään katsastuskonttoriin ja suoritin tarvittavan maksun. Tiskillä naisvirkailijalle maksua suorittaessani mainitsin kuuluvalla äänellä tulleeni suorittamaan ajokoetta ja lisäsin vielä, että ehkä ajotaitoni ei ole riittävä kun olen tänään ajanut vain reilut 400 km. Se olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä hieman kauempana olevat "inssit" kuulivat sen.
Hetken kuluttua tuli yksi insseistä, mainitsi nimeni ja että; Mennään!
Hämmästykseni oli suuri, kun hän ulos päästyämme kysyi: "Missä se auto on?" Minulle ei ollut kukaan ilmoittanut, että ajokoe suoritetaan omalla autolla. No, kävin hakemassa autoni läheisen marketin parkkipaikalta. Mielessäni pyöri kyllä kumma ajatus: Siis minä, ilman voimassaolevaa ajokorttia kyyditsen maksun edestä katsastusinsinööriä.
Lähdin sitten ajamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Ajo kesti n.15 min. ja matkan aikana hän ei puhunut muuta kuin suunnan kääntymiset ilmoittaen. Palasimme katsastusaseman parkkipaikalle ja luulin asian olevan ok. Järkytykseni oli suuri, kun hän parkkipaikalla autosta noustuamme ilmoitti: "Tule viikon kuluttua uusinta-ajoon!"
Teinkö jonkin virheen ajon aikana? minä kysyin.
- Et sinä varsinaista virhettä tehnyt, mutta kevyen liikenteen risteyskohdissa kuuluu olla varovaisempi, oli hänen vastauksensa. "Se on sinun mielipiteesi ja sinullahan on valta", sanoin.
Sitten astuin kaksi askelta lähemmäksi häntä ja silmiin tuijottaen kysyin: "Oletko SINÄ viikon kuluttua ajattamassa?" Voi olla joku toinen, vastasi hän epäröiden ja käveli sisälle.
Lähdin ajokortittomana ajelemaan 20 km:n päässä olevaan kotiini. Kyllä olisi Karpolla asiaa, mietin kotiin ajellessani. Harmi, että hänen ohjelmansa Tv:ssä oli lopetettu.
Viikon kuluttua maksoin taas hyvän hinnan kun kyyditsin toista insinööriä, tällä kertaa hyväksyttävästi.
p.s. En muista tarkkaan, kuinka paljon rahaa kului ajokortin uusimiseen. Aika paljon kuitenkin.
Ehkä tarinan opetus on: Älä aina ilmaise ääneen mielipiteitäsi valta-asemassa olevaa henkilöä kohtaan.
Lieköhän se ensimmäinen ajoinssi ollut sama henkilö, joka vaati minua Ruotsista tuodun Volvon toimivia turvavöitä vaihdettavaksi, koska niissä ei ollut EU, eikä SF merkintää. Tämä tapahtui kun autoni rekisteröitiin Suomeen.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
TUKKIPOIKA SE LAUTALLANSA...
Kevään tulvavesi virtaa voimakkaana joessa kotini lähellä. Hieman kodistani ylävirtaan, on joen uoma haarautunut muodostaen puita ja pensaita kasvavan pienen saaren. Hieman saaren "yläpuolelta" alkaa kivistä muodostunut koski, joka kesäisin on hyvinkin kuivahko. Nyt se kuitenkin kuohuu ja pärskii voimakkaasti kohisten tulvaveden ansiosta.
Tämän joen vedet on vuosikymmenten saatossa auttaneet lukemattomat kuutiomäärät puita siirtymään yläjuoksun metsistä Pohjanlahteen. Luonnon menetelmä on antoisaa ja ilman autojen aiheuttamaa saastetta myös luontoystävällistä.
Talvisaikaan puut siirrettiin usein hevosilla kaukaa saloilta joen rannoille. Myöhäisemmässä vaiheessa autot ajoivat propsit isommiksi pinoiksi tiettyihin paikkoihin joen rantaan, odottamaan jokakeväistä jäidenlähdön jälkeistä tulvavettä. Puuyhtiöt jakoivat paikkakuntalaisille urakoita pitkien puupinojen veteen vierityksestä.
Jokakeväinen jäiden lähtö joesta, sekä uiton alkaminen, toivat aina melkein taianomaisen tunnelman koko kylään ja varsinkin omaan mieleeni. Uittomiesten kulkeminen rannoilla kekseineen sai 12-vuotiaan pojan mielen kuvittelemaan joskus isona olevansa oikea "tukkijätkä".
Saaren yläjuoksun puolella on iso kivi, joka ei edes tulvaveden alle jää. Tämä kivi, sekä sen ympärillä kasvavat isot lepät, aiheuttavat usein uittopuille "suman", ison ruuhkan. Suma kasvaa joskus pitkäksi ja saattaa pahimmillaan tukkia koko toisen puolen vesiuomasta. Vedellä on valtava voima ja puut ovat ruuhkassa sikin sokin, tuoden mieleen tulitikkupelin pöydälle huiskaistut tikut.
Meidän poikien mielestä tällaisen ruuhkan syntyminen on jännä asia. Ei varmaan kuitenkaan uittomiesten kannalta, sillä sellaisen suman purkaminen on työlästä ja jopa vaarallista puuhaa.
Astelemme parhaan kaverini, minua pari vuotta nuoremman, kanssa joen rantaa kosken yläpuolella olevaa heinälatoamme kohti. Uitto on ohi ja "hännät" ovat ohittaneet paikan pari päivää sitten. Meillä on mukanamme kolme vanhaa laudanpätkää, muutama viiden tuuman naula ja vasara. Niitä täytyy kantaa varovasti edessämme suojaten, ettei niitä vain huomata talojen ikkunoista. Kotini vieressä, hyvin lähellä on kaksi muuta taloa. Toimintamme pitää olla hyvin suunniteltua ja salaista. Varsinkin äitini "ylisuojeleva" asenne veden äärellä oleiluun ja askarointiin kiukutti minua monesti. Myöhemmin ymmärsin sen johtuvan hänen uimataidottomuudestaan.
Tulemme määränpäähämme, meidän hirsiladolle. Lato sijaitsee lähellä jokea, kosken yläpuolella, rauhallisemmin virtaavan suvannon rannalla. Olemme uiton aikana "lainanneet" valtion puista omaan käyttöömme, neljä isohkoa propsia. Ne on huolellisesti kätkettynä ladossa olevien olkien alle.
Yksitellen siirrämme puut ladon taakse yläjuoksun puolelle. Se on suojassa talojen ikkunoiden näköyhteydeltä. Meillä on myös uittomiesten keksi olkien alle piilotettuna.
Alamme rakentaa neljän "ropsin" lauttaa. "Kopukka" on omalla murteellamme sellaisen lautan nimi. Laudat tukevasti naulaten molempiin päihin ja keskikohtaan, lautta vaikuttaa tukevalta.
Keksiä apuna käyttäen kampeamme lautan veteen. Meillä on suunnitelmissa laskea koski lautalla, niinkuin joskus elokuvissa oli nähty tehtävän.
- No, niin! Mennäänkö?
- En minä uskalla, sanoo kaverini.
Mietin vain hetken. Otan keksin käteeni ja työnnän lautan vesille. Vesi imaisee lautan aikamoiseen vauhtiin, sillä koski lähenee. Kaverini lähtee juoksemaan rannalla alavrtaan, seuraten lautan kulkua.
Minua jännittää. Asetun lautalle seisomaan kasvot menosuuntaan, jalat hieman "harallaan" joustaen ja keksillä silloin tällöin varovasti ohjaten. Kosken virta on voimakas ja tunnen adrealiinin virtaavan suonissani. Tuntemus on vaarallisen huumaava, hieman pelottava ja täysin outo. En ole aikaisemmin vastaavaa kokenut.
Noin puolessa välissä koskea ollessani, alan kuulla kosken alaosasta hirveää huutoa ja mekastusta. Se kuuluu yli kosken pauhun. Joku on nähnyt ja arvannut touhumme. Silmäkulmastani huomaan kuinka väkeä juoksee ja säntää rantaan. Luultavasti kaikkien kolmen talon asukkaat vieraineen juoksevat huutaen rantaan. Se on kuin Vaahteramäellä, Eemelin pahimpien metkujen toistinto.
-Herranjumala, nyt tuo poika hukuttaa itsensä! kuulen äitini itkunsekaisen äänen.
-Varo kivikoita, huutaa joku.
Tunnen kosken kaikki isoimmat kivet ja pysyn melko rauhallisena. Senverran hämmennyn tilanteesta, että ohjaan lautan saarea lähempään virtaan. Saaren alaosassa on pari isompaa kiveä ja jotenkin lautta jumiutuu kivien väliin. Virta ei ole enää niin voimakas saaren alapäässä, joten minulla ei ole hätää. Voivottelut ja kauhistelut kuitenkin hieman hämmentävät minua.
- Antakaa pojan itse toimia! Tämä kommentti tulee uitossakin mukana olleelta naapurin mieheltä.
Saan lautan melko helposti kivien välistä irti ja ohjailen sen rantaan hieman väkijoukon alapuolelle. Naiset vaikuttavat helpottuneilta. Monenlaisia kommentteja kuulen vielä. Varoituksia, taivasteluja ja kaikkeasitänäkee.
Isäni on maltillinen mies, ei pienestä ärähdä eikä hermostu. Olen jopa tunnistavinani hänen olemuksessaan hieman ylpeyttä. Tuo meidän poika, muuten rauhallinen ja joskus jopa nynnykin, teki tuollaisen tekosen.
En jää kovin pitkäksi aikaa rantaan, vaan lähden astelemaan kotiin päin. Mielessäni soi kuitenkin hyväilevänä koulussa opittu laulu: "Tukkipoika se lautallansa, se on iso herra..."
Tämän joen vedet on vuosikymmenten saatossa auttaneet lukemattomat kuutiomäärät puita siirtymään yläjuoksun metsistä Pohjanlahteen. Luonnon menetelmä on antoisaa ja ilman autojen aiheuttamaa saastetta myös luontoystävällistä.
Talvisaikaan puut siirrettiin usein hevosilla kaukaa saloilta joen rannoille. Myöhäisemmässä vaiheessa autot ajoivat propsit isommiksi pinoiksi tiettyihin paikkoihin joen rantaan, odottamaan jokakeväistä jäidenlähdön jälkeistä tulvavettä. Puuyhtiöt jakoivat paikkakuntalaisille urakoita pitkien puupinojen veteen vierityksestä.
Jokakeväinen jäiden lähtö joesta, sekä uiton alkaminen, toivat aina melkein taianomaisen tunnelman koko kylään ja varsinkin omaan mieleeni. Uittomiesten kulkeminen rannoilla kekseineen sai 12-vuotiaan pojan mielen kuvittelemaan joskus isona olevansa oikea "tukkijätkä".
Saaren yläjuoksun puolella on iso kivi, joka ei edes tulvaveden alle jää. Tämä kivi, sekä sen ympärillä kasvavat isot lepät, aiheuttavat usein uittopuille "suman", ison ruuhkan. Suma kasvaa joskus pitkäksi ja saattaa pahimmillaan tukkia koko toisen puolen vesiuomasta. Vedellä on valtava voima ja puut ovat ruuhkassa sikin sokin, tuoden mieleen tulitikkupelin pöydälle huiskaistut tikut.
Meidän poikien mielestä tällaisen ruuhkan syntyminen on jännä asia. Ei varmaan kuitenkaan uittomiesten kannalta, sillä sellaisen suman purkaminen on työlästä ja jopa vaarallista puuhaa.
Astelemme parhaan kaverini, minua pari vuotta nuoremman, kanssa joen rantaa kosken yläpuolella olevaa heinälatoamme kohti. Uitto on ohi ja "hännät" ovat ohittaneet paikan pari päivää sitten. Meillä on mukanamme kolme vanhaa laudanpätkää, muutama viiden tuuman naula ja vasara. Niitä täytyy kantaa varovasti edessämme suojaten, ettei niitä vain huomata talojen ikkunoista. Kotini vieressä, hyvin lähellä on kaksi muuta taloa. Toimintamme pitää olla hyvin suunniteltua ja salaista. Varsinkin äitini "ylisuojeleva" asenne veden äärellä oleiluun ja askarointiin kiukutti minua monesti. Myöhemmin ymmärsin sen johtuvan hänen uimataidottomuudestaan.
Tulemme määränpäähämme, meidän hirsiladolle. Lato sijaitsee lähellä jokea, kosken yläpuolella, rauhallisemmin virtaavan suvannon rannalla. Olemme uiton aikana "lainanneet" valtion puista omaan käyttöömme, neljä isohkoa propsia. Ne on huolellisesti kätkettynä ladossa olevien olkien alle.
Yksitellen siirrämme puut ladon taakse yläjuoksun puolelle. Se on suojassa talojen ikkunoiden näköyhteydeltä. Meillä on myös uittomiesten keksi olkien alle piilotettuna.
Alamme rakentaa neljän "ropsin" lauttaa. "Kopukka" on omalla murteellamme sellaisen lautan nimi. Laudat tukevasti naulaten molempiin päihin ja keskikohtaan, lautta vaikuttaa tukevalta.
Keksiä apuna käyttäen kampeamme lautan veteen. Meillä on suunnitelmissa laskea koski lautalla, niinkuin joskus elokuvissa oli nähty tehtävän.
- No, niin! Mennäänkö?
- En minä uskalla, sanoo kaverini.
Mietin vain hetken. Otan keksin käteeni ja työnnän lautan vesille. Vesi imaisee lautan aikamoiseen vauhtiin, sillä koski lähenee. Kaverini lähtee juoksemaan rannalla alavrtaan, seuraten lautan kulkua.
Minua jännittää. Asetun lautalle seisomaan kasvot menosuuntaan, jalat hieman "harallaan" joustaen ja keksillä silloin tällöin varovasti ohjaten. Kosken virta on voimakas ja tunnen adrealiinin virtaavan suonissani. Tuntemus on vaarallisen huumaava, hieman pelottava ja täysin outo. En ole aikaisemmin vastaavaa kokenut.
Noin puolessa välissä koskea ollessani, alan kuulla kosken alaosasta hirveää huutoa ja mekastusta. Se kuuluu yli kosken pauhun. Joku on nähnyt ja arvannut touhumme. Silmäkulmastani huomaan kuinka väkeä juoksee ja säntää rantaan. Luultavasti kaikkien kolmen talon asukkaat vieraineen juoksevat huutaen rantaan. Se on kuin Vaahteramäellä, Eemelin pahimpien metkujen toistinto.
-Herranjumala, nyt tuo poika hukuttaa itsensä! kuulen äitini itkunsekaisen äänen.
-Varo kivikoita, huutaa joku.
Tunnen kosken kaikki isoimmat kivet ja pysyn melko rauhallisena. Senverran hämmennyn tilanteesta, että ohjaan lautan saarea lähempään virtaan. Saaren alaosassa on pari isompaa kiveä ja jotenkin lautta jumiutuu kivien väliin. Virta ei ole enää niin voimakas saaren alapäässä, joten minulla ei ole hätää. Voivottelut ja kauhistelut kuitenkin hieman hämmentävät minua.
- Antakaa pojan itse toimia! Tämä kommentti tulee uitossakin mukana olleelta naapurin mieheltä.
Saan lautan melko helposti kivien välistä irti ja ohjailen sen rantaan hieman väkijoukon alapuolelle. Naiset vaikuttavat helpottuneilta. Monenlaisia kommentteja kuulen vielä. Varoituksia, taivasteluja ja kaikkeasitänäkee.
Isäni on maltillinen mies, ei pienestä ärähdä eikä hermostu. Olen jopa tunnistavinani hänen olemuksessaan hieman ylpeyttä. Tuo meidän poika, muuten rauhallinen ja joskus jopa nynnykin, teki tuollaisen tekosen.
En jää kovin pitkäksi aikaa rantaan, vaan lähden astelemaan kotiin päin. Mielessäni soi kuitenkin hyväilevänä koulussa opittu laulu: "Tukkipoika se lautallansa, se on iso herra..."
perjantai 8. kesäkuuta 2012
NYTKÖ AIKUINEN?
Nuoruudessani oli tapana sanoa, että ihminen on aikuinen sitten kun on päässyt ripille. Itse pääsin ripille Juhannuksena v.1962 syntymäseurakuntani kirkossa. Empä oikein aikuiseksi itseäni tunnistanut ripille pääsyn jälkeen. Mieli oli vielä murrosikäisen sekalaisen vellovaa. Joskus niin aikamiesmäistä, toisinaan taas lapsellisen kevyttä unelmointia tulevaisuudesta. Vieläpä viime vuosinakin mieli on joskus ollut kuin rippikoulupojalla. Ehkä positiivinen elämänasenne sekä huumori ovat auttaneet selviytymään vaikeiltakin tuntuvissa elämäntilanteissa.
Syntymäseurakunnallani on ollut jo vuosia tapa kutsua 50 vuotta sitten ripille päässeet yhteiseen kirkkopyhän muistotilaisuuteen. Minusta se on kaunis ja huomaavainen tapa muistaa seurakuntalaisiaan. Minun kohdalleni tuo tilaisuus sattui viime Helluntaina.
Kutsuilmoitus tuli jo maaliskuussa. Moni meistä on muuttanut eri puolille Suomea ja osa ulkomaillekin. Oli suotavaa ilmoittautua etukäteen. Tämä sen takia, että tietäisivät varata riittävän määrän kakkua ja voileipiä seurakuntasalin muistotilaisuuteen.
Ajelin syntymäkotiini Keski-Pohjanmalle jo Helluntaita edeltävän viikon alkupuolella. Minua vanhempi siskoni matkusti kanssani kotiimme. Häneltä olikin hyvä kysellä tietoja tulevasta juhlasta, sillä hän oli ollut vastaavassa omassa tilaisuudessaan neljä vuotta aikaisemmin.
Huolella olin pukeutumisen suhteen varautunut. Mukana oli kaksi pukuakin, tummempi ja vaalea sekä niihin sopiviin paitoihin ja kravatteihin. Tummempaa aioin käyttää jos olisi pilvinen tai sateinen ilma. Vaalea puku olisi taas aurinkoisen ilman varalle. Ilma oli suosiollinen vaalealle puvulle.
Lauantaina iltapäiväsaunan jälkeen pukeuduin vaaleaan pukukokonaisuuteen. Olin melkein yhtä innoissani kuin 50 vuotta aikaisemmin. Siskoani pyysin kuvaamaan minua kotonamme ulkona ja sisällä.
Sitten aloin miettimään, että olisi sinkkuna aika yksinäistä mennä juhlaan. Kutsussa oli mainittu myös aviopuolisoiden olevan tervetulleita juhlaan.
Soitin naispuolisille pikkuserkuilleni, jotka asuvat n.100 km:n päässä olevassa kaupungissa.Molemmat olivat samaan aikaan ripillä. Ensin eivät olleet aikeissa tulla mutta sain taivuteltua heidätkin osallistumaan tilaisuuteen.
Sunnuntai aamuna ajelin "hyvissä ajoin" kirkolle. Olin reilut puoli tuntia ennen Jumalanpalveluksen alkua perillä. Seurailin ja katselin kun porukkaa alkoi autoineen ja kävellen saapua paikalle. Oli mahdoton tunnistaa kaikkia, sillä useimpia ei ollut tavannut 50 vuoteen. Keskikoulussa samalla luokalla olleet tunnisti paremmin, sillä heitä oli tavannut aikaisemmin parissa luokkakokouksessa. Käsitervehdyksien myötä melkein jokaisen täytyi nimensä ilmoittaa tunnistamisen helpottamiseksi. Minua ei monikaan tunnistanut ja syyksi sanoivat partani hämäävän. No, ei ollut partaa 15-vuotiaana.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli mahdollisuus käydä ehtoollisella. Senjälkeen yhteiskuvaus kirkon pääportailla, kuten 50 vuotta sitten. Seurakunta oli järjestänyt ammattikuvaajan paikalle.
Kuvauksen jälkeen matkasimme seurakuntasalille kahville ja kakulle. Matkalla kuvaaja vielä otti kuvia pienemmistä ryhmistä.
Ruumiillisen ravitsemisen jälkeen pappi vielä hieman ruokki hengen antimilla. Luettiin toiseen ulottuvuuteen siirtyneiden nimet ja heitä kunnioitettiin hiljaisella hetkellä.
Senjälkeen alkoi paikalla olevien oma lyhyt kuvaus elämästään ja auinpikastaan. Itse jouduin ensimmäisenä esittäytymään sukunimien aakkosjärjestyksen mukaan. Puheenvuoroni oli suhteellisen lyhyt, mutta oleelliset asiat esiintuova. Sai myös halutessaan muistella rippikouluaikaisia hauskoja juttuja.
Hyvin eri puolille Suomea oli porukka asumaan asettunut. Kaukaisimmat Ruotsin puolelle. Toki oli niitäkin, jotka olivat synnyinseurakuntaan jääneet asumaan. Paikalla oli ehkä n.65 % 50 vuoden takaisesta määrästä.
Nykytekniikka toimii hyvin ja niimpä jo juhlan aikana oli kuvaajalta ostettavissa muistitikku juhlan kuvista.
Omasta mielestäni tilaisuus oli miellyttävä ja muistiinpainuva tapahtuma. Otsakkeen mukaan;olenkohan nyt aikuinen, kun tavallaan toiseen kertaan päässyt ripille? No, en sen aikuisempi. Olen edelleen "lapsenmielisen" utelias uusiin asioihin. Tuskin henkisessä mielessä koskaan "aikuistuukaan" siinä mielessä, että olisi kaikki osaava ja tietävä. Pyhä Kirjahan muistuttaa lapsenmielisten saavuttavan helpommin taivasten valtakunnan.
Loppusanoina voisi todeta:Tosi mukava muisto Helluntailta. Sanonnasta: "Jos heilaa Helluntaina, niin ei koko kesänä", voisin todeta itselläni niitä olleen monia... entisiä.
Syntymäseurakunnallani on ollut jo vuosia tapa kutsua 50 vuotta sitten ripille päässeet yhteiseen kirkkopyhän muistotilaisuuteen. Minusta se on kaunis ja huomaavainen tapa muistaa seurakuntalaisiaan. Minun kohdalleni tuo tilaisuus sattui viime Helluntaina.
Ajelin syntymäkotiini Keski-Pohjanmalle jo Helluntaita edeltävän viikon alkupuolella. Minua vanhempi siskoni matkusti kanssani kotiimme. Häneltä olikin hyvä kysellä tietoja tulevasta juhlasta, sillä hän oli ollut vastaavassa omassa tilaisuudessaan neljä vuotta aikaisemmin.
Huolella olin pukeutumisen suhteen varautunut. Mukana oli kaksi pukuakin, tummempi ja vaalea sekä niihin sopiviin paitoihin ja kravatteihin. Tummempaa aioin käyttää jos olisi pilvinen tai sateinen ilma. Vaalea puku olisi taas aurinkoisen ilman varalle. Ilma oli suosiollinen vaalealle puvulle.
Lauantaina iltapäiväsaunan jälkeen pukeuduin vaaleaan pukukokonaisuuteen. Olin melkein yhtä innoissani kuin 50 vuotta aikaisemmin. Siskoani pyysin kuvaamaan minua kotonamme ulkona ja sisällä.
Sitten aloin miettimään, että olisi sinkkuna aika yksinäistä mennä juhlaan. Kutsussa oli mainittu myös aviopuolisoiden olevan tervetulleita juhlaan.
Soitin naispuolisille pikkuserkuilleni, jotka asuvat n.100 km:n päässä olevassa kaupungissa.Molemmat olivat samaan aikaan ripillä. Ensin eivät olleet aikeissa tulla mutta sain taivuteltua heidätkin osallistumaan tilaisuuteen.
Sunnuntai aamuna ajelin "hyvissä ajoin" kirkolle. Olin reilut puoli tuntia ennen Jumalanpalveluksen alkua perillä. Seurailin ja katselin kun porukkaa alkoi autoineen ja kävellen saapua paikalle. Oli mahdoton tunnistaa kaikkia, sillä useimpia ei ollut tavannut 50 vuoteen. Keskikoulussa samalla luokalla olleet tunnisti paremmin, sillä heitä oli tavannut aikaisemmin parissa luokkakokouksessa. Käsitervehdyksien myötä melkein jokaisen täytyi nimensä ilmoittaa tunnistamisen helpottamiseksi. Minua ei monikaan tunnistanut ja syyksi sanoivat partani hämäävän. No, ei ollut partaa 15-vuotiaana.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli mahdollisuus käydä ehtoollisella. Senjälkeen yhteiskuvaus kirkon pääportailla, kuten 50 vuotta sitten. Seurakunta oli järjestänyt ammattikuvaajan paikalle.
Kuvauksen jälkeen matkasimme seurakuntasalille kahville ja kakulle. Matkalla kuvaaja vielä otti kuvia pienemmistä ryhmistä.
Ruumiillisen ravitsemisen jälkeen pappi vielä hieman ruokki hengen antimilla. Luettiin toiseen ulottuvuuteen siirtyneiden nimet ja heitä kunnioitettiin hiljaisella hetkellä.
Senjälkeen alkoi paikalla olevien oma lyhyt kuvaus elämästään ja auinpikastaan. Itse jouduin ensimmäisenä esittäytymään sukunimien aakkosjärjestyksen mukaan. Puheenvuoroni oli suhteellisen lyhyt, mutta oleelliset asiat esiintuova. Sai myös halutessaan muistella rippikouluaikaisia hauskoja juttuja.
Hyvin eri puolille Suomea oli porukka asumaan asettunut. Kaukaisimmat Ruotsin puolelle. Toki oli niitäkin, jotka olivat synnyinseurakuntaan jääneet asumaan. Paikalla oli ehkä n.65 % 50 vuoden takaisesta määrästä.
Nykytekniikka toimii hyvin ja niimpä jo juhlan aikana oli kuvaajalta ostettavissa muistitikku juhlan kuvista.
Omasta mielestäni tilaisuus oli miellyttävä ja muistiinpainuva tapahtuma. Otsakkeen mukaan;olenkohan nyt aikuinen, kun tavallaan toiseen kertaan päässyt ripille? No, en sen aikuisempi. Olen edelleen "lapsenmielisen" utelias uusiin asioihin. Tuskin henkisessä mielessä koskaan "aikuistuukaan" siinä mielessä, että olisi kaikki osaava ja tietävä. Pyhä Kirjahan muistuttaa lapsenmielisten saavuttavan helpommin taivasten valtakunnan.
Loppusanoina voisi todeta:Tosi mukava muisto Helluntailta. Sanonnasta: "Jos heilaa Helluntaina, niin ei koko kesänä", voisin todeta itselläni niitä olleen monia... entisiä.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
PERINNEPÄIVÄT
Oli kesä, heinäkuu v.1997 ja olin viettämässä kesälomaa syhtymäkotonani Keski-Pohjanmaalla.
Myöskin yksi sisaristani, Oulussa asuva, oli paikalla.
Päätimme lähteä PERINNEPÄIVILLE, jotka olivat n.6 km:n matkan kotoamme. Samassa koulupiirissä aikoinaan, vaikka kylällä olikin eri nimi.
Kotini naapurissa kesäänsä viettävä Kerttukin halusi lähteä mukaan.
Ajan autoni vanhan talon pihapiiriin, johon on jo paljon muittenkin "päiville" osallistuvien autoja parkkeerattu.
Talo on kunnan vanhimpia, iso hirsirakenteinen pystylaudoilla vuorattu. Vanha talo on suht' hyvin säilynyt, kuten myös vieressä oleva aitta/ luhti rakennus. Uusi talo, jossa yksi talon pojista asustelee, sijaitsee hieman sivummalla.
Ihmisiä seisoskelee pieninä ryhminä pihalla keskuskustellen kauniissa kesäsäässä. Jotkut ovat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin. Miehillä on pussihousua, jatsarikenkiä, flanelipaitaa mustine liiveineen sekä lierihattua. Huivipäisiä naisia, "vyöliinoineen" ja pitkine hameineen näkyy myös joukossa.
Pihaantulotien vasemmalla puolella on pieni hirsinen sepän paja. Sen sisällä on ahjo sekä kaikki sepän työkalut. Talon omat pojat (7), jotka asuvat muualla, ovat palanneet kotitaloonsa erilaisia tehtäviä suorittamaan.Samoin muutkin kyläläiset osallistuvat erilaisten toimintojen suoritamiseen.
Pajassa joku takoo kuumaa rautaa alasimen päällä. Oliskohan tulossa hevosenkenkä? Pajan nurkalta alkavaa riukuaitaa on rakentelemassa pari miestä.
Hieman taaempana, pajan takana ruohikolla kiehuu pyykkipata, kivistä rakennetulla tulipesällä. Joku nainen pesee pyykkiä, hameenhelmat solmittuna hieman ylemmäksi. Pykkilauta ja pyykkisaavi kuuluvat olennaisesti toimitukseen.
Ruohikolla on myös pari kolme lammasta pitkässä villassa. Pian tulee pyöreähkö nainen, koppaisee lampaan syliinsä ja ruohikolle istuen alkaa taitavasti keritsimiä käyttäen irrottaa lampaasta villan, asettaen sen pärekoriin.
Pihalla on pitkiä penkkejä, jossa istuskelee ihmisiä jutellen keskenään. On myös seisoskelevia naisryhmiä. Eräässä tällaisessa ryhmässä seisoo keskeisenä hahmona suoraselkäinen pitkähkö 88-vuotias Selma. Tämä talo on hänen lapsuudenkotinsa. Selma asuu yhden poikansa (vanhapoika) parin kilometrin päässä. Selman kuuluva ääni saa hymyn huulilleni kun hän puhuu:"Totta kai käyn navettatöissä poikaani auttamassa.Eihän se aika kulu joutenollessa."
Siskoni näyttää juttelevan kummisetänsä kanssa. Kummi asuu kilometrin päässä ja on myös tässä talossa syntynyt. Lisäksi hän on Suomen viimeisimmän yleisurheilun olympiavoittajan isoisä. Silloinhan siitä kultamitalista ei vielä tiedetty, sillä se tuli kolme vuotta myöhemmin.
Pitkäikäistä sukua on tämän talon vanhempi polvi. Kultamitali työntäjän isoisäkin eli yli 100-vuotiaksi.
Pitkän luhtiaitta rakennuksen takana on pärehöylä toiminnassa. Ohuita päreitä sinkoilee mukavaksi kasaksi alustalle. Höylä toimi aikoinaan "maamoottorilla".
Mieleeni muistuu ajat kun isän kanssa kävin täällä päreitä teettämässä. Hevosella ja "kumikärryillä" mäntypölkyt kuskattiin höylättäviksi. Kerran, ollessani 14-15 v. ikäinen, tein jopa yksin tuon 6 km:n pärereissun.
Ensin piti polkupyörällä käydä sopimassa höyläysaika. Kun palasin kotiin ajanvaraus matkalta, säikäytti metso minut pahanpäiväisesti. Metsätaipaleella ojanpientareelta syöksyi kohti päätäni. Se oli pelottavaa ja vaivoin sain väistettyä.
Perinnetalon suuressa tuvassa on tarjolla pientä maksua vastaan paikallista perinneruokaa muttia. Käymme tietenkin maistamassa sitä ja jälkiruoaksi "lettinisu"-kahvit.
Hieman kauempana pellolla on muutama mies naputtelemassa pärekattoa hirsilatoon. Pärekaton teko itsellekin tuttua touhua. Pienempänä sai olla kantamassa pärenippuja aikuisille ylös ja asettaa niput oikeansuuntaisiksi.
Isompaa rakennusta katettaessa se oli talkootyötä. Miehet tulivat talkoisiin vasaroineen ja naula-astioineen. Naula-astiana toimi usein vanha lippalakki. Se oli helppo napauttaa naulalla lipasta kiinni kattotelineisiin. Usein miesten kesken kehkeytyi kilpailua, kuka nopeimmin oman osuutensa hoiti ja ketä taas piti odottaa.
Kattotyömaan lähellä virtaa isohko puro. Se tuo mieleen kymmenien vuosien takaisia tapahtumia. Olin silloin 6-7 vuoden ikäinen. Tässä samassa talossa oli pyhäkoulujuhlat. Olin päässyt juhliin naapurin hevosen kyydissä. Väkeä oli paljon. Varsinaisen juhlan loputtua lähti poikaporukka talon poikien johdolla uimaan tuoelle purolle. Siihen oli rakennettu jonkinlainen pato/tammi veden pinnan nostattamiseksi. Siinä oli poikasten hyvä uida. Lähinnä talon omat pojat uivat ja sukeltelivat. Juuri yhden sukeltassa heitti joku rannalta ison kiven veteen ja kivi osui sukeltajan päähän. Onneksi sukeltajalta ei mennyt taju vaikka iso, vertavuotava haava syntyikin.
Se oli mielestäni kammottavaa silloin ja eritoten aikuisten kauhistelu kun porukka palasi talolle. Kiven heittänyttä poikaa toruttiin kovasti vaikka ei tahallaan sitä tehnytkään.
Vanha puimakone "rysky" löytyy myös talon ulorakennuksista. Se ei ole käytössä tähän aikaan kesästä, kun vilja ei vielä ole kypsynyt.
Muistoja se kuitenkin herättää. Ennenaikaan ei kylässä montaa puimakonetta ollut. Puintihommat tehtiin yleensä talkootyönä ja se loi mukavan tunnelman, palkkion kesän töistä. Miehet maistelivat ja pureskelivat jyviä arvioidessaan sadon laatua.
Vilja piti kuivaattaa tarkkaan ennen talven varastointia. Melko pian isä kuitenkin lastasi muutaman säkin hevosrattaille ja ajeli myllylle. Se oli pitkän päivän reissu, sillä lähimpään myllyyn oli matkaa parikymmentä kilometriä.
Seuraavana päivänä äiti leipoi "uudisrieskaa". Se oli sanomattoman hyvää lämpimänä pelkällä voilla päällystettynä.
Päivä vierähti "perinnepäivillä" nopeasti vanhojen tuttujen ja muistojen kera.
Kun lomani loppupuolella kannan laukkujani autooni Ruotsiin palaamista varten, kävelee naapurin Kerttu autoni luokse. Hän ojentaa suljetun kätensä käteeni. Kädessä on 50 mk:n seteli ja hän sanoo:"Juo laivalla kakkukahvit ja muista minua!" Se oli kiitoksenosoitus mukaanottamisesta perinnepäiville.
Seuraava kosketus Kertun perheeseen oli Kertun siunaustilaisuus viimeiselle matkalle.
ps. Muutama vuosi sitten oli syntymäkotini pihapiirissä pienimuotoinen perinnepäivä.
Myöskin yksi sisaristani, Oulussa asuva, oli paikalla.
Päätimme lähteä PERINNEPÄIVILLE, jotka olivat n.6 km:n matkan kotoamme. Samassa koulupiirissä aikoinaan, vaikka kylällä olikin eri nimi.
Kotini naapurissa kesäänsä viettävä Kerttukin halusi lähteä mukaan.
Ajan autoni vanhan talon pihapiiriin, johon on jo paljon muittenkin "päiville" osallistuvien autoja parkkeerattu.
Talo on kunnan vanhimpia, iso hirsirakenteinen pystylaudoilla vuorattu. Vanha talo on suht' hyvin säilynyt, kuten myös vieressä oleva aitta/ luhti rakennus. Uusi talo, jossa yksi talon pojista asustelee, sijaitsee hieman sivummalla.
Ihmisiä seisoskelee pieninä ryhminä pihalla keskuskustellen kauniissa kesäsäässä. Jotkut ovat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin. Miehillä on pussihousua, jatsarikenkiä, flanelipaitaa mustine liiveineen sekä lierihattua. Huivipäisiä naisia, "vyöliinoineen" ja pitkine hameineen näkyy myös joukossa.
Pihaantulotien vasemmalla puolella on pieni hirsinen sepän paja. Sen sisällä on ahjo sekä kaikki sepän työkalut. Talon omat pojat (7), jotka asuvat muualla, ovat palanneet kotitaloonsa erilaisia tehtäviä suorittamaan.Samoin muutkin kyläläiset osallistuvat erilaisten toimintojen suoritamiseen.
Pajassa joku takoo kuumaa rautaa alasimen päällä. Oliskohan tulossa hevosenkenkä? Pajan nurkalta alkavaa riukuaitaa on rakentelemassa pari miestä.
Hieman taaempana, pajan takana ruohikolla kiehuu pyykkipata, kivistä rakennetulla tulipesällä. Joku nainen pesee pyykkiä, hameenhelmat solmittuna hieman ylemmäksi. Pykkilauta ja pyykkisaavi kuuluvat olennaisesti toimitukseen.
Ruohikolla on myös pari kolme lammasta pitkässä villassa. Pian tulee pyöreähkö nainen, koppaisee lampaan syliinsä ja ruohikolle istuen alkaa taitavasti keritsimiä käyttäen irrottaa lampaasta villan, asettaen sen pärekoriin.
Pihalla on pitkiä penkkejä, jossa istuskelee ihmisiä jutellen keskenään. On myös seisoskelevia naisryhmiä. Eräässä tällaisessa ryhmässä seisoo keskeisenä hahmona suoraselkäinen pitkähkö 88-vuotias Selma. Tämä talo on hänen lapsuudenkotinsa. Selma asuu yhden poikansa (vanhapoika) parin kilometrin päässä. Selman kuuluva ääni saa hymyn huulilleni kun hän puhuu:"Totta kai käyn navettatöissä poikaani auttamassa.Eihän se aika kulu joutenollessa."
Siskoni näyttää juttelevan kummisetänsä kanssa. Kummi asuu kilometrin päässä ja on myös tässä talossa syntynyt. Lisäksi hän on Suomen viimeisimmän yleisurheilun olympiavoittajan isoisä. Silloinhan siitä kultamitalista ei vielä tiedetty, sillä se tuli kolme vuotta myöhemmin.
Pitkäikäistä sukua on tämän talon vanhempi polvi. Kultamitali työntäjän isoisäkin eli yli 100-vuotiaksi.
Pitkän luhtiaitta rakennuksen takana on pärehöylä toiminnassa. Ohuita päreitä sinkoilee mukavaksi kasaksi alustalle. Höylä toimi aikoinaan "maamoottorilla".
Mieleeni muistuu ajat kun isän kanssa kävin täällä päreitä teettämässä. Hevosella ja "kumikärryillä" mäntypölkyt kuskattiin höylättäviksi. Kerran, ollessani 14-15 v. ikäinen, tein jopa yksin tuon 6 km:n pärereissun.
Ensin piti polkupyörällä käydä sopimassa höyläysaika. Kun palasin kotiin ajanvaraus matkalta, säikäytti metso minut pahanpäiväisesti. Metsätaipaleella ojanpientareelta syöksyi kohti päätäni. Se oli pelottavaa ja vaivoin sain väistettyä.
Perinnetalon suuressa tuvassa on tarjolla pientä maksua vastaan paikallista perinneruokaa muttia. Käymme tietenkin maistamassa sitä ja jälkiruoaksi "lettinisu"-kahvit.
Hieman kauempana pellolla on muutama mies naputtelemassa pärekattoa hirsilatoon. Pärekaton teko itsellekin tuttua touhua. Pienempänä sai olla kantamassa pärenippuja aikuisille ylös ja asettaa niput oikeansuuntaisiksi.
Isompaa rakennusta katettaessa se oli talkootyötä. Miehet tulivat talkoisiin vasaroineen ja naula-astioineen. Naula-astiana toimi usein vanha lippalakki. Se oli helppo napauttaa naulalla lipasta kiinni kattotelineisiin. Usein miesten kesken kehkeytyi kilpailua, kuka nopeimmin oman osuutensa hoiti ja ketä taas piti odottaa.
Kattotyömaan lähellä virtaa isohko puro. Se tuo mieleen kymmenien vuosien takaisia tapahtumia. Olin silloin 6-7 vuoden ikäinen. Tässä samassa talossa oli pyhäkoulujuhlat. Olin päässyt juhliin naapurin hevosen kyydissä. Väkeä oli paljon. Varsinaisen juhlan loputtua lähti poikaporukka talon poikien johdolla uimaan tuoelle purolle. Siihen oli rakennettu jonkinlainen pato/tammi veden pinnan nostattamiseksi. Siinä oli poikasten hyvä uida. Lähinnä talon omat pojat uivat ja sukeltelivat. Juuri yhden sukeltassa heitti joku rannalta ison kiven veteen ja kivi osui sukeltajan päähän. Onneksi sukeltajalta ei mennyt taju vaikka iso, vertavuotava haava syntyikin.
Se oli mielestäni kammottavaa silloin ja eritoten aikuisten kauhistelu kun porukka palasi talolle. Kiven heittänyttä poikaa toruttiin kovasti vaikka ei tahallaan sitä tehnytkään.
Vanha puimakone "rysky" löytyy myös talon ulorakennuksista. Se ei ole käytössä tähän aikaan kesästä, kun vilja ei vielä ole kypsynyt.
Muistoja se kuitenkin herättää. Ennenaikaan ei kylässä montaa puimakonetta ollut. Puintihommat tehtiin yleensä talkootyönä ja se loi mukavan tunnelman, palkkion kesän töistä. Miehet maistelivat ja pureskelivat jyviä arvioidessaan sadon laatua.
Vilja piti kuivaattaa tarkkaan ennen talven varastointia. Melko pian isä kuitenkin lastasi muutaman säkin hevosrattaille ja ajeli myllylle. Se oli pitkän päivän reissu, sillä lähimpään myllyyn oli matkaa parikymmentä kilometriä.
Seuraavana päivänä äiti leipoi "uudisrieskaa". Se oli sanomattoman hyvää lämpimänä pelkällä voilla päällystettynä.
Päivä vierähti "perinnepäivillä" nopeasti vanhojen tuttujen ja muistojen kera.
Kun lomani loppupuolella kannan laukkujani autooni Ruotsiin palaamista varten, kävelee naapurin Kerttu autoni luokse. Hän ojentaa suljetun kätensä käteeni. Kädessä on 50 mk:n seteli ja hän sanoo:"Juo laivalla kakkukahvit ja muista minua!" Se oli kiitoksenosoitus mukaanottamisesta perinnepäiville.
Seuraava kosketus Kertun perheeseen oli Kertun siunaustilaisuus viimeiselle matkalle.
ps. Muutama vuosi sitten oli syntymäkotini pihapiirissä pienimuotoinen perinnepäivä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)