tiistai 20. marraskuuta 2012

KÄYTIIN KAUPUNGISSA

   Aikaisena kauniina kesäaamuna on kodissani hyväntuulisia ilmeitä ja miltei käsin kosketeltavaa odotuksen jännitystä. Isä oli päättänyt tarjota äidille ja meille kolmelle nuorimmaisille lapsille kaupungissakäynti reissun. Minulle se on ensimmäinen kerta.

   Edellisenä iltana oli vanhin siskoni miehensä "Valtsun" ja kahden lapsensa kanssa tulleet meille yöksi. Valtsulla on auto, Opel Olympia, jolla matka on tarkoitus tehdä. Valtsu oli myynyt traktorinsa, harmaan Fergusonin, ja ostanut auton. Siskonmiestä pidettiin "maailmanmiehenä", olihan hän syntynyt Ameriikassa, tosin suomalaisista vanhemmista ja jo 5-vuotiaana äitinsä kanssa Suomeen muuttanut. Vaikka hänellä oli maita ja metsiä, ei häntä maanviljelys kiinnostanut ja jo silloin hän suunnitteli kaupunkiin muuttamista. Siksi hän oli mielellään suostunut isän pyyntöön, lähteä kuskaamaan meitä kaupunkiin.

   Siskoillani on äidin ompelemat lyhythihaiset kesämekot yllään. Minulla äidin ompelemat golffari-housut ja lapsilisällä ostetut tennarit. Ehkä 6-vuotiaan pojan ensimmäiset ostetut "pikkukengät". Isä on taitava myös suutaroinnissa ja teki meille kenkiä. Isäkin oli kaivanut sängyn alta mustat "nauhakenkänsä" ja lankannut ne kiiltäviksi. Arkioloissa isä käytti kumiteräsaappaita ja pussihousuja. Nyt on mustat suorat housut, valkoinen paita sekä mustat liivit kellotaskuineen ja kellonperineen. Äitillä on vähän tummahko kesäleninki, jossa rintakoru kiiltelee ja tärkeä musta nahkainen käsilaukku käsivarrellaan.

   Suhteellisen aikaseen lastaudumme autoon. Isä Valtsun viereen etupenkille, äiti ja me kolme lasta takapenkille. Sitten Valtsu käynnistää auton ja kaartaa pihasta kaupunkiin johtavalle hiekkatielle. Minua hieman harmittaa, kun Valtsun ja siskoni poika jää surkeasti itkemään, kun ei isänsä mukaan päässyt.

    Kotoani on lähimpään kaupunkiin, minne olemme matkalla, lähes sadan kilometrin matka. Niimpä noin matkan puolivälissä pysähdymme kuuluisaan Santerin kahvilaan tauolle. Aikuiset juovat kahvia ja me lapset punaisen limonaadipullon kolmeen jakaen.
   Kahvilassa on paljon väkeä, sillä se on myös linja-autojen pysähdyspaikka. Kahvilan seinällä on mielenkiintoinen laite lasiruutuineen ja lasin takana olevine monine kolikkorivineen. Valtsu maailmanmiehenä tietää sen olevan pajatson. Sitten hän lompakostaan kaivaa muutaman kolikon, työntää laitteen sisään ja sivussa olevasta vivusta napauttaen lyö kolikot sisään lasin taakse. Saa houkuteltua isän ja äidinkin kertaalleen kokeilemaan onnea. Kilinää ei kuulu ja Valtsu selittää mihin väliin kolikon tulisi upota, jotta saisi lisää kolikoita.

   Matka jatkuu ja kohta lähestymme kaupunkia. Kauempaa jo huomasi taivasta kohti kohoavan korkean savupiipun. Se on Hagströmin nahkatehtaan savupiippu, tietävät isä ja Valtsu.
   Ihmeissäni katson kun taloja on vieri vieressä, autoja liikkuu paljon, sekä paljon ihmisiä kulkee katujen reunoilla. On korkeita taloja, joissa alakerroksessa isot ikkunat ja niiden takana erilaisia kauppaliikkeitä. Valtsu tuntee kaupungin ja ajelee tottuneesti samalla selostaen eri kauppaliikeiden tarkoitusta.
   Sitten ajaa pitkää suoraa katua, joka alkaa nousemaan mäen päälle. Yht'äkkiä näyttää keskellä tietä kohoavan korkea tiilistä rakennettu pyöreä torni. "Tuossa on vesitorni," sanoo Valtsu ja ohjailee ajoreittiä, joka kiertää tornin." Se on täynnä vettä" , sanoo isä päätään takapenkin suuntaan kääntäen. Kun ihmettelen sitä, vanhempi siskoni, joka on kaupungissa ennenkin ollut, selittää:"Kaupungissa tulee vesi putkia pitkin sisälle asti". Sitä on vaikea ymmärtää, kun kotonani ja naapureissa vesi haetaan ämpäreillä kantaen joen rannassa olevasta lähteestä.

   Valtsu ajaa vesitornimäeltä kaupungista poispäin ja sanoo:"Nyt mennään satamaan laivoja katsomaan". Muutaman kilometrin ajon jälkeen olemme satamassa. Siellä on pari isoa laivaa ja paljon korkeita nostureita. Toiseen rahtilaivaan lastataan juuri isoja nippuja puutavaraa. Eniten minua ihmetyttää, kun raudasta tehdyt isot laivat kelluvat veden pinnalla ja lisäksi niihin lastataan vielä painavia kuormia.
   Hetken touhua ihmeteltyämme, menemme autoon ja matka jatkuu kohti kaupungin toisella laidalla olevaa hyppyrimäkeä. Mäki vaikuttaa valtavan korkealta ja tuntuu melkein uskomattomalta, että joku sieltä uskaltaa suksilla alas laskea.
   Pian äiti muistaa, että joku meidän kaukainen sukulainen asuu jossain tällä suunnalla. Valtsu ehdottaa, että äiti ja me lapset jäisimme etsimään sukulaispaikkaa. Hän ja isä voisivat sillä aikaa ajella katsomassa sotilasvarikkoa, missä isäni oli sota-aikana hetkellisesti sijoitettuna.
Myöhemmällä iällä tajusin, että Valtsu halusi ikäänkuin salaa käydä "pitkäripaisessa". Isäni ei ehkä sinne niin halunnut, sillä vain kerran isäni eläessä näin hänet lievästi humaltuneena.

   Hetken kuljettuamme ja äidin yrittäessä muistaa paikkoja, emme kuitenkaan löytäneet etsimäämme sukulaista. "Kysytään joltakin", vanhempi sisareni ehdottaa. Pian tien toisella puolella kulkevalta nuorukaiselta äiti kysyykin, nimeltä sukulaisemme mainiten, heidän osoitettaan. Nuorukainen vain hymyilee, eikä anna minkäänlaista vastausta. "Se on varmaan mykkä", tokaisee äiti tuhtuneena. Asia oli ehkä toisin, sillä kaupunki oli siihen aikaan hyvinkin ruotsinkielinen.

   Valtsu ja isä palaavat ja poimivat meidät kyytiin. Sitten kuski ohjailee keskikaupungille ja parkkeeraa auton mukakivipäällysteisen kadun reunaan.
    "Tuolla on jäätelökioski. Mennään ja ostetaan jäätelöt", Valtsu ilmoittaa. Ensimmäisen kerran elämässäni maistan jäätelöä. En jaksa syödä koko tötteröä. "Laitetaan se loppu tänne minun käsilaukkuuni" sanoo äiti laukkuaan avaten ja sieltä puhtaan nenäliinan kaivaen. No, siinä tuli vähän hämmennystä ja kysymyksiä.

   Hetken kuluttua menemme koko porukalla rautakauppaan. Valtsu tarvitsi joitakin tarvikkeita sieltä ja isälläkin oli jotain ostettavaa. Jonkin ajan kuluttua kaupasta ulos tultuamme, minun tekee mieleni syödä jäätelöni loppuun. Äiti avaa käsilaukkunsa ja alkaa siunailemaan kun sitä ei löydy. "Se on sulanut", sanoo hän harmistuneena. "Ei täällä näy edes mitään jälkeä". "Sulaako jäätelö aivan näkymättömiin" tiedustelee äiti laukku avonaisena Valtsulta. Siinä toisten ihmetellessä tulee isä, joka on seisoskellut kauempana ja sanoo:"Minähän söin sen pojan jäätelönlopun silloin heti. Ei se olisi laukussa sulamatta säilynyt".

   Kiertelemme ja ajelemme vielä jonkin aikaa eri puolilla kaupunkia. Kesäpåivä on jo kääntynyt iltaan, kun Valtsu kääntää auton nokan kohti kotia. Juuri kaupungista poistuessamme kuuluu kova vihellys ja puksutus. Kuski pysäyttää auton tien reunaan ennen tasoristeystä. Menemme ulos katsomaan kun musta veturi savua puhkuen vetää perässään monta tavaravaunua. Sekin on aivan ihmeellinen juttu. Ääneen laskien yritämme lukea vaunujen määrän. Kukaan ei ole varma oikesta tuloksesta. Useita kymmeniä, luultavasti.
   Päivä on ollut jännittävä ja ihmeellisyyksiä täynnä. Väsyneenä istun kotimatkalla ja mietin huomista, kun pääsen kavereilleni kertomaan ihmeellisestä matkastani.

tiistai 6. marraskuuta 2012

BYROKRATIAA JA RAHASTUSTA

   Aika moni meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut byrokratian jauhaviin rattaisiin. Viimeksi itse taistelin tuota näkymätöntä vastustajaa vastaan eläkeasiassani Ruotsin sairaskassaa vastaan. Sen taistelun voitin reilu vuosi sitten, kuuden vuoden sitkeän uurastuksen jälkeen.

   Tässä tarinassa kerron, miten minua "vedätettiin" Suomessa ajokorttiasiassani. Kun muutin Ruotsista takaisin Suomeen, kävin muutaman viikon kuluttua asumistaajamani poliisilaitoksen konttorissa tiedustelemassa ruotsalaisen ajokorttini vaihtamista suomalaiseen ajokorttiin. Sillä hetkellä pienessä toimistossa oli kiireitä ja minua kehoitettiin tulemaan myöhemmin uudelleen ennen ajokortin viimeistä voimassaolo päivää. Siihen oli useita vuosia aikaa.
   No, vuosien mittaan asia unohtui. Olin silloin vielä työelämässä mukana ja oli mukamas kiireitä.

   Sitten eräänä päivänä asia putkahti yht´äkkiä mieleeni. Viimeinen voimassaolopäivä oli ylittynyt viidellä päivällä. Menin poliisilaitoksen konttoriin ja ilmoitin tilanteen. Toimiston naisvirkailija ilmoitti:"Ei syytä huoleen". Kirjoitti minulle väliaikaisen ajoluvan leimoineen. Kehoitti tuomaan kaksi passikuvaa, lääkärintodistuksen sekä kahden henkilön allekirjoittaman todistuksen ajotaitoni säilymisestä.
   Nämä asiat hoidin seuraavana päivänä.

   Neljän päivän kuluttua sain puhelinsoiton poliisipiirin pääkonttorilta. Minulle ilmoitettiin, että minun tulisi palauttaa heille väliaikainen ajolupani sekä suoritettava sekä kirjallinen-että ajokoe uudelleen.
   Silloin alkoi mielessäni "tökkimään". Olin siis viidessä "ylimenopäivässä" hukannut sekä kirjallisen tietoni-että ajotaitoni ajokorttiasiassa. Valehtelin hukanneeni väliaikaisen ajolupani vaikka se oli autoni hansikaslokerossa. Uskalsin olla jo puhelimessa eri mieltä k.o asiassa ja sen myös selkeästi ilmaisin. Ehkä se oli virhe. Jotkut virkamiehet eivät vain suvaitse sitä, että heidän toiminnastaan ollaan eri mieltä tai sitä arvostellaan. Olin ilmeisesti päässyt "mustalle listalle".
   Soitin läheiseen, naapuripiirin poliisilaitokselle ja kerroin tilanteeni. Siellä ihmettelivät ja sanoivat vain kiltisti heidän toimintansa olevan erilaista. Lakihan on niinkuin se luetaan ja minulle se oli luettu rankasti. En kuitenkaan voinut peräytyä oman poliisipiirini käytännöstä.

   Asian etenemiseksi sain ajan katsastuskonttorille teoriakokeeseen. Kun aikoinani hankin ensimmäisen ajokorttini, suoritettiin teoriakoe kynällä ruksaamalla oikea vaihtoehto kysymyslomakkeissa.
   Nyt mennessäni katsastuskonttorille ja suoritettuani maksun, minulle osoitettiin kopin numero ja käskettiin avaamaan tietokone, sekä seurattava sen antamia ohjeita. En ollut siihen mennessä paljon tietokoneen kanssa tekimisissä ollut. No, koneen ohjeita noudattaen sieltä tuli kuvia autoilijan näkökannalta liikenteen eri tilanteissa. Oli melko lyhyen ajan sisällä "klikattava" oikea vaihtoehto. Liian pitkä miettimisaika tulkittiin vääräksi vastaukseksi. Hämmennyin ja "reputin".
   Viikon kuluttua sama uusiksi ja tietenkin taas uudelleen maksaen. Toisella kertaa onnistuin ja sain heiltä ajan vajaan kahden viikon kuluttua olevaan ajokokeeseen.

   Ennen ajokokeen uusintaa ajelin siskoni kanssa synnyinseudullemme Pohjanmaalle. 
   Ajokoe päivänä palasimme sieltä, joten olin ajanut päivän mittaan yli 400 km.  Omalla autollani ajoin ajokoepaikan läheisyyteen ja parkkeerasin autoni läheisen marketin parkkipaikalle. Kävelin sisään katsastuskonttoriin ja suoritin tarvittavan maksun. Tiskillä naisvirkailijalle maksua suorittaessani mainitsin kuuluvalla äänellä tulleeni suorittamaan ajokoetta ja lisäsin vielä, että ehkä ajotaitoni ei ole riittävä kun olen tänään ajanut vain reilut 400 km. Se olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä hieman kauempana olevat "inssit" kuulivat sen.
   Hetken kuluttua tuli yksi insseistä, mainitsi nimeni ja että; Mennään!

   Hämmästykseni oli suuri, kun hän ulos päästyämme kysyi: "Missä se auto on?"  Minulle ei ollut kukaan ilmoittanut, että ajokoe suoritetaan omalla autolla. No, kävin hakemassa autoni läheisen marketin parkkipaikalta. Mielessäni pyöri kyllä kumma ajatus: Siis minä, ilman voimassaolevaa ajokorttia kyyditsen maksun edestä katsastusinsinööriä.
   Lähdin sitten ajamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Ajo kesti n.15 min. ja matkan aikana hän ei puhunut muuta kuin suunnan kääntymiset ilmoittaen. Palasimme katsastusaseman parkkipaikalle ja luulin asian olevan ok. Järkytykseni oli suuri, kun hän parkkipaikalla autosta noustuamme ilmoitti: "Tule viikon kuluttua uusinta-ajoon!"
   Teinkö jonkin virheen ajon aikana? minä kysyin.
  - Et sinä varsinaista virhettä tehnyt, mutta kevyen liikenteen risteyskohdissa kuuluu olla varovaisempi, oli hänen vastauksensa. "Se on sinun mielipiteesi ja sinullahan on valta", sanoin.
Sitten astuin kaksi askelta lähemmäksi häntä ja silmiin tuijottaen kysyin: "Oletko SINÄ viikon kuluttua ajattamassa?"   Voi olla joku toinen, vastasi hän epäröiden ja käveli sisälle.

   Lähdin ajokortittomana ajelemaan 20 km:n päässä olevaan kotiini. Kyllä olisi Karpolla asiaa, mietin kotiin ajellessani. Harmi, että hänen ohjelmansa Tv:ssä oli lopetettu.

   Viikon kuluttua maksoin taas hyvän hinnan kun kyyditsin toista insinööriä, tällä kertaa hyväksyttävästi.

p.s. En muista tarkkaan, kuinka paljon rahaa kului ajokortin uusimiseen. Aika paljon kuitenkin.
  Ehkä tarinan opetus on: Älä aina ilmaise ääneen mielipiteitäsi valta-asemassa olevaa henkilöä kohtaan.
   Lieköhän se ensimmäinen ajoinssi ollut sama henkilö, joka vaati minua Ruotsista tuodun Volvon toimivia turvavöitä vaihdettavaksi, koska niissä ei ollut EU, eikä SF merkintää. Tämä tapahtui kun autoni rekisteröitiin Suomeen.