Kevään tulvavesi virtaa voimakkaana joessa kotini lähellä. Hieman kodistani ylävirtaan, on joen uoma haarautunut muodostaen puita ja pensaita kasvavan pienen saaren. Hieman saaren "yläpuolelta" alkaa kivistä muodostunut koski, joka kesäisin on hyvinkin kuivahko. Nyt se kuitenkin kuohuu ja pärskii voimakkaasti kohisten tulvaveden ansiosta.
Tämän joen vedet on vuosikymmenten saatossa auttaneet lukemattomat kuutiomäärät puita siirtymään yläjuoksun metsistä Pohjanlahteen. Luonnon menetelmä on antoisaa ja ilman autojen aiheuttamaa saastetta myös luontoystävällistä.
Talvisaikaan puut siirrettiin usein hevosilla kaukaa saloilta joen rannoille. Myöhäisemmässä vaiheessa autot ajoivat propsit isommiksi pinoiksi tiettyihin paikkoihin joen rantaan, odottamaan jokakeväistä jäidenlähdön jälkeistä tulvavettä. Puuyhtiöt jakoivat paikkakuntalaisille urakoita pitkien puupinojen veteen vierityksestä.
Jokakeväinen jäiden lähtö joesta, sekä uiton alkaminen, toivat aina melkein taianomaisen tunnelman koko kylään ja varsinkin omaan mieleeni. Uittomiesten kulkeminen rannoilla kekseineen sai 12-vuotiaan pojan mielen kuvittelemaan joskus isona olevansa oikea "tukkijätkä".
Saaren yläjuoksun puolella on iso kivi, joka ei edes tulvaveden alle jää. Tämä kivi, sekä sen ympärillä kasvavat isot lepät, aiheuttavat usein uittopuille "suman", ison ruuhkan. Suma kasvaa joskus pitkäksi ja saattaa pahimmillaan tukkia koko toisen puolen vesiuomasta. Vedellä on valtava voima ja puut ovat ruuhkassa sikin sokin, tuoden mieleen tulitikkupelin pöydälle huiskaistut tikut.
Meidän poikien mielestä tällaisen ruuhkan syntyminen on jännä asia. Ei varmaan kuitenkaan uittomiesten kannalta, sillä sellaisen suman purkaminen on työlästä ja jopa vaarallista puuhaa.
Astelemme parhaan kaverini, minua pari vuotta nuoremman, kanssa joen rantaa kosken yläpuolella olevaa heinälatoamme kohti. Uitto on ohi ja "hännät" ovat ohittaneet paikan pari päivää sitten. Meillä on mukanamme kolme vanhaa laudanpätkää, muutama viiden tuuman naula ja vasara. Niitä täytyy kantaa varovasti edessämme suojaten, ettei niitä vain huomata talojen ikkunoista. Kotini vieressä, hyvin lähellä on kaksi muuta taloa. Toimintamme pitää olla hyvin suunniteltua ja salaista. Varsinkin äitini "ylisuojeleva" asenne veden äärellä oleiluun ja askarointiin kiukutti minua monesti. Myöhemmin ymmärsin sen johtuvan hänen uimataidottomuudestaan.
Tulemme määränpäähämme, meidän hirsiladolle. Lato sijaitsee lähellä jokea, kosken yläpuolella, rauhallisemmin virtaavan suvannon rannalla. Olemme uiton aikana "lainanneet" valtion puista omaan käyttöömme, neljä isohkoa propsia. Ne on huolellisesti kätkettynä ladossa olevien olkien alle.
Yksitellen siirrämme puut ladon taakse yläjuoksun puolelle. Se on suojassa talojen ikkunoiden näköyhteydeltä. Meillä on myös uittomiesten keksi olkien alle piilotettuna.
Alamme rakentaa neljän "ropsin" lauttaa. "Kopukka" on omalla murteellamme sellaisen lautan nimi. Laudat tukevasti naulaten molempiin päihin ja keskikohtaan, lautta vaikuttaa tukevalta.
Keksiä apuna käyttäen kampeamme lautan veteen. Meillä on suunnitelmissa laskea koski lautalla, niinkuin joskus elokuvissa oli nähty tehtävän.
- No, niin! Mennäänkö?
- En minä uskalla, sanoo kaverini.
Mietin vain hetken. Otan keksin käteeni ja työnnän lautan vesille. Vesi imaisee lautan aikamoiseen vauhtiin, sillä koski lähenee. Kaverini lähtee juoksemaan rannalla alavrtaan, seuraten lautan kulkua.
Minua jännittää. Asetun lautalle seisomaan kasvot menosuuntaan, jalat hieman "harallaan" joustaen ja keksillä silloin tällöin varovasti ohjaten. Kosken virta on voimakas ja tunnen adrealiinin virtaavan suonissani. Tuntemus on vaarallisen huumaava, hieman pelottava ja täysin outo. En ole aikaisemmin vastaavaa kokenut.
Noin puolessa välissä koskea ollessani, alan kuulla kosken alaosasta hirveää huutoa ja mekastusta. Se kuuluu yli kosken pauhun. Joku on nähnyt ja arvannut touhumme. Silmäkulmastani huomaan kuinka väkeä juoksee ja säntää rantaan. Luultavasti kaikkien kolmen talon asukkaat vieraineen juoksevat huutaen rantaan. Se on kuin Vaahteramäellä, Eemelin pahimpien metkujen toistinto.
-Herranjumala, nyt tuo poika hukuttaa itsensä! kuulen äitini itkunsekaisen äänen.
-Varo kivikoita, huutaa joku.
Tunnen kosken kaikki isoimmat kivet ja pysyn melko rauhallisena. Senverran hämmennyn tilanteesta, että ohjaan lautan saarea lähempään virtaan. Saaren alaosassa on pari isompaa kiveä ja jotenkin lautta jumiutuu kivien väliin. Virta ei ole enää niin voimakas saaren alapäässä, joten minulla ei ole hätää. Voivottelut ja kauhistelut kuitenkin hieman hämmentävät minua.
- Antakaa pojan itse toimia! Tämä kommentti tulee uitossakin mukana olleelta naapurin mieheltä.
Saan lautan melko helposti kivien välistä irti ja ohjailen sen rantaan hieman väkijoukon alapuolelle. Naiset vaikuttavat helpottuneilta. Monenlaisia kommentteja kuulen vielä. Varoituksia, taivasteluja ja kaikkeasitänäkee.
Isäni on maltillinen mies, ei pienestä ärähdä eikä hermostu. Olen jopa tunnistavinani hänen olemuksessaan hieman ylpeyttä. Tuo meidän poika, muuten rauhallinen ja joskus jopa nynnykin, teki tuollaisen tekosen.
En jää kovin pitkäksi aikaa rantaan, vaan lähden astelemaan kotiin päin. Mielessäni soi kuitenkin hyväilevänä koulussa opittu laulu: "Tukkipoika se lautallansa, se on iso herra..."
