maanantai 31. tammikuuta 2011

Lisäystä edelliseen

 Kun edellisen kirjoitukseni julkaisin tuli pieneen mieleeni kirjoittaa pieni lisäys. Elän tietenkin tässä aika-pakka tilassa niinkuin kuka tahansa toinenkin ihminen. Asioitahan voi tarkastella egon kannalta ja suuren kokonaisuuden kannalta/ henkisyyden kannalta, mikä taas sieltäkin katsottuna on vain minun näkökantani.

    Olemmekohan niinkuin kameleontit? Täytyy vaihtaa väriä (mielipidettä) tilanteen mukaan? Jos ns. vaara uhkaa, täytyy soveltua ympäristöön, että ei tule huomatuksi. Mikä se vaara sitten on?
  Onko se pelko erilaisuudesta vai epätietoisudesta? Onko se syyllisyyden pelkoa, jota joskus tunnemme, tiedostamattamme edes mistä se johtuu?
  Kuinkahan moni meistä on löytänyt oman itsensä, sisimpänsä?
 Pitääköhän kameleontin taas vaihtaa väriä, ettei "hulluksi" leimattaisi?  Mikä on muuten hullu? Onko se poikkeava "normaalista" ja mikä on sitten ne "normit" jotka normaalit ovat asettaneet rajoituksille. Luovaa taieilijaa sanotaan monesti positiivisessa mielessä hulluksi. Muissa tapauksissa hullu on negatiivinen, jopa peloittava.
  Noh, kaikilla meillä on oma maailmamme. Kaikkia meitä myös tarvitaan. Aikaisemmin elämää prosessiin kuvailin. Voisi sitä jostakin lukemaani kiinteämpäänkin verrata. Se on kuin rappauslaasti. Kaikki hiukkaset siinä ovat erilaisia. Kaikkia kuitenkin tarvitaan kokonaisuuden kannalta, että se pysyy kasassa.

   Jos meiltä kysytään määritelmää elämästä, niin luulenpa jokaisella olevan ihan oma "kuvansa" ja määritelmänsä. Sehän se tekeekin tästä elämästä hulvattoman hauskan.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kuka minä olen?

  Paljon tulee pähkäiltyä kaikenlaista. Jos tuosta otsikosta aloittaisi "vääntelyn". Olenko minä kehoni, jolle lapsena on annettu nimi ja joka on syntynyt tiettyyn perheeseen sekä sen mukaan saanut sukunimen? Niinhän minulle uskotellaan ja sillä nimelläni minut on rekisteröity yhteiskunnassa mitä moninaisimpiin tiedostoihin. Olen omaksunut sen ja elänyt ja käyttäytynyt sen mukaan, kuten perheeni ja läheiseni.

    Tiede antaa ymmärtää, että aivot on toimintakeskuksemme ja ajatuksemme tulevat sieltä. Mikä ne ajatukset sinne aivoihin asettaa. Sanosin, että aivot sinänsä eivät niitä ajatuksia tuota. Joku muu suurempi tajunta, Mieli, ne tuottavat. Aikoinani pohdin E-marketti plogissani, että missä se mieli sijaitsee. En usko tieteellä olevan siihen selitystä. Mielihän voi lähteä "lentoon" ja tehdä mitä ihmeelisimpiä asioita.
  Entäpä sydän? Elimenä sydämen sanotaan olevan "itsestään" toimiva lihas, joka sähköimpulssein saa koko kehomme toimimaan. Sanoisimpa, että mikään ei toimi itsestään. Jostakin se alkuunpaneva voima tulee. Entäpä kun sanotaan jonkun ajatuksen/ toivotuksen tulevan suoraan sydämestä. Joillakin sanotaan olevan "suuri sydän". Se ei tarkoita, että henkilöllä olisi sydänlaajentuma.

   Joskus olen miettinyt, että jos tapahtuisi sellainen onnettomuus, missä täysin menettäisin muistini. Palaisin tähän hetkeen kuitenkin tietoisena ympärillä olevasta maailmasta. Voisi olla helpompaa omaksua uusia "todellisia" asioita, jolloin menneisyyden "syyllisyystaakka" ei olisi painolastina.

   Sanoisin, että elämme aika rajoittuneessa maailmassa. Itse ainakin oletan, että kun eri tavalla ajattelemalla ja lukemalla "tiedän" miten vähän tiedän "todellisuudesta" , riittäköön tasapainoiseen oloon. Jos ajattelen, että elämme enemmän ja vähemmän harhojen maailmassa "mielenvikaisina", mitä väliä sillä on? Kukin saa ajatella ja uskoa siihen mihin haluaa. Ei ole minun tehtäväni tuomita ketään oikein - tai väärinajattelijaksi.

   Totuus ei pala tulessakaan, on sanonta. Kun henkeni jättää kehoni ja jos minut polttohaudataan kehoni palaa. Totuuteni/ todellisuuteni ei siis ole kehoni. Tuskin Suuri Mestari Jeesus tarkoitti kehoansa kun sanoi:"Minä olen Tie, Totuus ja Elämä."
  Intiassa on kautta aikain ruumiit poltettu hengen niistä poistuttua. Meillä länsimaissa on menty hieman mielestämme "hienostuneempaan" muotoon polttohautauksen yhteydessä. Tämäkin on vain eri kulttuurien luoma myytti. Keho on hengen "kulkuväline" täällä aika- paikka tilassa.
  Mielestäni eri uskonnot rajoittavat tietoisuutta. Kaikki uskonnot sanovat olevansa oikeita. Kuka voi sanoa olevansa oikeassa kun Kristinuskossakin on yli kaksikymmentä tuhatta eri haaraa.
  Riittäköön minulle ajatus, yhdestä suuresta alkulähteestä, kaikenkattavasta äärettömastä rakkaudestä, muodottomasta Hengestä, Mielestä, Jumalasta. Olemme kaikki sen mielen osia ja vain oma virheellinen luulomme pitää meidät erossa siitä. Kaikki menemme vääjäämättömästi kohti tätä alkulähdettämme, Valoksikin sitä voisi kutsua.

   Jumala suokoon minulle viisautta hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa, mitä voin. Ja viisautta, erottaa nämä toisistaan.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Vanhuuden merkkikö?

   Sanotaan, että ihminen on vanha kun alkaa muistelemaan vanhoja asioita ja palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Itselläni on taipumus sanoa:"Elän tässä ja nyt". Mielestäni se ei kuitenkaan poissulje sitä, että joskus mukavia asioita elämänsä varrelta muistelee. Kun ei niitä negatiivisia tapahtumia taakkana kanna, vaan luovuttaa pois ne mielestään, on kevyempi kulkea.
  Kun tässä taannoin katselin piilokameran juttuja, niin mielestäni siinä erään miehen kommentti oli erittäin hyvä. Olivat keksineet jutun, että ostajille annettiin vain täysistä ylöspäin pyöristetyistä dollareista takaisin. Kun hän ei ollut "moksiskaan" ja häneltä kysyttiin syytä rauhallisuutensa,eikä myyjälle raivonnut, hän vastasi:"Minä en ota ketään päähäni vuokralle".

   Olen kotoisin Pohjanmaalta. Tarkemmin Keski-Pohjanmaalta. Naapurikunnista osa kuuluu E-Pohjanmaahan, osa Keski-Suomeen. En puhu sitä leveää Etelä-Pohjanmaan murretta, jota samakasassa jotkut mukavasti kirjoittavat. Jotten, vaikka mihinkä lajihin naamaansa vääntelis, niin aina pakkaa olehen pikkasen parempi ku muut. No, tästä ei pidä kenenkään "itteensä ottaa".
 Tämä selonteko oli vain sentakia, kun aloin tuossa Heikin päivänä muistelemaan kotikylässäni lapsuudessani ollutta tapaa. Liekö se ollut siihen aikaan vain pienen alueen tapa. Se on jo kauan sitten poisjäänyt tapa.
  Heikinpäivän iltana kylän nuoriso kulki talosta taloon soitellen kelloja ikkunoitten alla ja ovien takana. Kellot olivat lehmän,-hevosen - tai lammasten kelloja. Kovaa meteliä myös pidettiin. Talonväen kuului yrittää kastella soittelijat heittämällä vettä heidän niskaansa.
 Tosi outo tapa ja liekö siinä jotakin pakannallista. En koskaan huomannut vanhemmiltani kysyä sen tarkoitusta ja alkuperää.
   Itse aloin miettimään, liittyisiköhän jotenkin "talven selän taittumiseen". Kaamosaikahan on juuri loppunut ja olisiko eläinten kellot jotenkin merkki kevättä kohti menemisestätä?

    Olihan siellä muitakin pakanuuteen viittaavia tapoja, kuten pääsiäiskokon polttaminen. Tulillahan peloteltiin "pahoja henkiä" loitommalle.

   Joka tapauksessa syntymäkotiin on aina kiva kesäisin mennä, vaikka siellä ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ketään asunut. Lähinaapurit on mukavia ja pitävät pihapiirin nurmikonleikkuineen hyvässä kunnossa. Kylässä elää vielä myöskin nykyään harvinainen talkoohenki.

  Ompahan vaan kiva nykyhetkessä muistella vanhoja hyviä ja mukavia asioita.
  Joskus kun lapsilleni sanon millaista "ennenvanhaan" oli, tyttäreni huomauttaa; se oli isä 50 vuotta sitten. Hän ei kyllä pahalla sitä sano, vaan tarkoittaa, että kehitys menee eteenpäin.
  Kyllä hänkin vanhaa arvostaa ja viime kesänä kun hän näki syntymäkotini ulkovarastossa vanhan "Singer" ompelukoneen, pyysi saada itselleen olohuoneeseensa Tukholmaan.
   Vanhoja tuli muisteltua tässä ja nyt.